Valkoiset ruusut
Vita rosor (ruotsinkielinen nimi)
Vita rosor (ruotsinkielinen nimi Ruotsissa)
Kun hans Elskerinde (tanskankielinen nimi)
White Roses (englanninkielinen käännösnimi)
Les Roses blanches (ranskankielinen käännösnimi)
Die Weissen Rosen (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Valkoiset ruusut
Hannu Lemisen ohjaama ja Eino Seisjoen (salanimen takana Hannu Leminen ja Ilmari Unho) käsikirjoitttama romanttinen melodraama Valkoiset ruusut (1943) pohjautuu Stefan Zweigin novelliin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kirjailija Arvo Helavallan (Tauno Palo) romaani tekee murrosikäiseen Auli Rantaan (Helena Kara) lähtemättömän vaikutuksen. Hän jumaloi teoksen kirjoittajaa, jota ei voi koskaan unohtaa.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||||
7 |
||||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
Avustajat
Eila Leinonen, Eila Kivistö, Taimi Jaakkola, Eila Simpanen (koulutyttöjä) ,
Eila Leinonen, Eila Kivistö, Taimi Jaakkola, Eila Simpanen (koulutyttöjä)Hae aiheista |
||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||
Kreditoimattomat
Kokoonpanot
|
||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||
Kesä 1943 |
||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||
"Suomalaisen elokuvan suuri voitto" otsikoi Olavi Linnus Suomen Työssä (9/1943). "Tämä Suomen Filmiteollisuuden valmistama elokuva merkitsee kokonaistulosta, jolle voi etsiä vertauskohtia vain kansainvälisesti mittavien filmiteosten joukosta." Samansuuntaisia olivat monet muutkin arviot. "Säsongens andra inhemska filmpremiär blev en glädjande överraskning", aloitti H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 17.9.1943). "Äntligen en film, fri från dilettantism och larvighet, en verkligt elegant sak som i fråga om raffinerad fotografering och stilriktig inramning står på kontinental nivå." "Hannu Lemisen ohjaajasilmästä saatiin jo Puckissa melkoinen käsitys", johdatteli P. T-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 17.9.1943). "Jo silloin havaittiin, että hän herkästi tajuaa ja noudattaa filmin lakeja tarinaa valkokankaalle siirtäessään. Valkoiset ruusut, joka kaikesta päättäen on ollut jo aiheenakin Lemiselle erikoisen mieleinen, todistaa hänet ohjaajana tällä hetkellä erääksi maamme aivan ensimmäisistä. Valkoisten ruusujen outo, romanttinen ja kovin sentimentaalinen kertomus rakastavan nuoren naisen ankeasta elämänkohtalosta on nimittäin aivan harvinaisen ehjä, huolellisesti toteutettu filmikokonaisuus [- -]. Miljöö kokonaisuudessaan on rikasvivahteisempi ja tarkemmin kuvattu kuin pitkään aikaan meikäläisissä filmeissä, lavastukset [- -] ovat erittäin huoliteltuja ja luovat tapahtumain taustan soveliaan yleiseksi [- -]. Ohjaajan käsityksen johdonmukaisuus ilmenee erittäin osuvana myös sen hieman mystillisen tunnelman tarkassa ylläpitämisessä, joka on välttämätön, jotta kertomus [- -] tällaisenaan voi pitää katsojan mielenkiinnon koko ajan herpaantumattomana." Uuden Suomen S. S. (Salama Simonen, 17.9.1943), joka ainoana kriitikkona mainitsi elokuvan Stefan Zweigin tarinan sovitukseksi, kiitti niin ikään, että "teknisesti ja filmaattisesti Valkoiset ruusut kuuluu parhaimpiin, mitä kotimainen tuotanto on tarjonnut": "Tarkkavaistoisen filmimiehen otteet tuntuvat ennen kaikkea tunnelmien luomisessa sekä monissa filmaattisissä yksityiskohdissa. Hänen varma makunsa on hallinnut rakkauskohtauksia, jotka yleensä ovat olleet suomalaisen filmin heikkoja kohtia. Kokonaisuuden eheyttä lisää myös ohjaajan itsensä suunnittelema lavastus." Juonen psykologista uskottavuutta epäiltiin yleisesti. Kriittisin oli O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 19.10.1943), joka hänkään ei kieltänyt elokuvan "ohjauksellisia ja valokuvauksellisia sekä näyttelijätaiteellisiä ansioita": "Hannu Lemisen ohjaus noudattaa eheätä linjaa ja luo kiinteän ilmapiirin filmiin. Vahinko vain, että tämä ilmapiiri ei voi olla raikkaampi ja uskottavampi." Paheksuviakaan äänenpainoja ei puuttunut. A. S. (Satakunnan Kansa, 14.9.1943) epäili "niin yksityiskohtaisten ja samantapaisena toistuvain sänkykamarikohtausten esittämisen" tarpeellisuutta, kuten E. L. (Sosialisti 21.9.1943), joka lisäsi: "Sama on sanottava myöskin runsaslukuisista suudelmakohtauksista, joita olisi vähempikin määrä riittänyt ja silti koulutytöt ja rakastuneet parit olisivat saaneet riittävästi tätäkin lajia." Felix Forsmanin kuvauksen ja näyttelijätyön ansioista ei syntynyt erimielisyyttä. Forsmanin kameratyö arvioitiin "korkealuokkaiseksi kautta linjan" (P. T-vi), S. S. vertasi sitä "ranskalaisten filmien huolelliseen valokuvaukseen". H. K. eritteli kuvausta pitempäänkin: "Felix Forsman nöjer sig inte enbart med att taga vackra, mycket vackra bilder, utan han för kameran mitt i handlingen. Åskådaren dras med i händelseförloppet, upplever omedelbart och betvingande de agerandes känslor och tankar. Kameran är inte här ett mekaniskt instrument, som inregistrerar en bildföljd utanför, utan ett levande och kännande väsen, som suggestivt uppenbarar för oss människor och öden." Näyttelijöistä Helena Kara keräsi päähuomion, vaikka myös Tauno Palo sai tunnustusta. "Elokuvan keskeisin ja kantavin osa on Helena Karan", kirjoitti S. S. "Sen suurempaa ja vaikeampaa tehtävää ei nuori näyttelijätär yleensä voi saada, ja Helena Kara on kauniilla tavalla luonnehtinut nuoren naisen kehityksen yliherkästä koulutytöstä rakkauden kypsyttämäksi naiseksi [- -]. Helena Karan suorituksesta jää mieleen ennen muuta ilmeilyn herkkyys." "Helena Karalla pääosassa on tilaisuus osoittaa ilmaisukykynsä kantavuutta", koki myös P. T-vi, "ja hän toteuttaakin ohjaajan näkemystä aidosti, eläytyen etenkin nuoren tytön vaiheessaan niin järkyttävästi, että jo suorituksen vilpittömyys on näyttelijättärelle kunniaksi. Sitäpaitsi Helena Karan luonnehdinnassa on nytkin hänelle ominaista miellyttävää vireyttä sekä tarkkaa tahtia ja luontaista joustavuutta." Väinö Haapalaisen musiikista ilmestyi pari erillisarviota. "Wäinö Haapalainen on luonut tässä tapauksessa lyhyesti sanoen hyvää filmimusiikkia", kiitti Y. S. (Uusi Suomi 13.9.1943), "ja enemmänkin: se - siltä tuntuu katsojasta ja kuulijasta - liittyy juuri tähän filmiin. Haapalaisen musiikki soi sekä sen ollessa etualalla että taustaa himmeämmin heijastelevana erittäin hyvin, tonaalisesti sujuvan luontevana miellyttäen varmasti myös musiikille vähemmän altista korvaa. Sitä tuntuu olevan varsin sopusuhtaisessa määrässä." "Valssiaihe", kirjoitti puolestaan T. K-la (Tauno Karila, Helsingin Sanomat 14.9.1943), "joka kiinteästi liittyy itse juoneen toistuen tuon tuostakin ratkaisevissa käänteissä, on tartuttavan tutunomainen ja siro [- -]. Saman sävelmän palautuminen tuon tuostakin muuttumattomana pitkin matkaa on omansa tehostamaan muodon kiinteyttä alleviivaten myös osaltaan filmin tapahtumien liikkeelle panevaa voimaa." - Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan. |
||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||
Valkoiset ruusut perustuu itävaltalaissyntyisen Stefan Zweigin vuonna 1922 julkaistun Amok-kokoelman novelliin Brief einer Unbekannten (Kirje tuntemattomalta naiselta). Novellia ei ole suomennettu. Elokuvan alkutekstit eivät teosta mainitse. Hannu Lemisen kertoman mukaan Zweigiin yritettiin saada yhteyttä, mutta sodan vuoksi siinä ei onnistuttu. Vasta jälkeenpäin selvisi, että kirjailija puolisoineen oli tehnyt kaksoisitsemurhan 22.2.1942 Brasiliassa. Toisaalta Heikki Kataja kertoo (Hämeen Sanomat 27.9.1990): "Ellei esimerkiksi joku silloisista arvostelijoista yhteyttä huomannut, pääsi hän siitä perille viimeistään Valkoisten ruusujen lehdistönäytännössä, jossa tuottaja Toivo Särkkä kävi henkilökohtaisesti pyytämässä, ettei Zweigia jutuissa mainittaisi. Sattui näet olemaan niin, että aiheen filmausoikeudet oli myyty amerikkalaiselle yhtiölle jo ajat ennen kuin Leminen elokuvaansa ryhtyi. Kirjailijan nimi alkuteksteistä ei jäänyt pois vahingossa. Lemisen elokuva on sitä paitsi erittäin hyvä. En ole ainoa, joka pitää sitä monin kohdin Max Ophülsin elokuvaa ansiokkaampana." Hakiesssaan vuonna 1955 verovapautta elokuvalle Särkkä totesi sen perustuvan Zweigin "maailmanmainetta saavuttaneeseen" novelliin. Käsikirjoituksen laativat Eino Seisjoen salanimellä Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Salanimeä käytettiin myös siksi, että Unho työskenteli ohjaajana kilpailevassa yhtiössä Suomi-Filmissä. Naispääosaan kiinnitettiin ohjaajan puoliso Helena Kara ja miespääosaan Tauno Palo. Palvelija Severin rooli annettiin aluksi Unto Salmiselle, joka kuitenkin kesken kuvausten vaihdettiin Aku Korhoseen. Käsikirjoituksessa kirjailijan nimenä on Pertti Saulo, elokuvassa Arvo Helavalta. Käsikirjoitus on sijoitettu nykyaikaan: kertomuksen alkaessa kirjailija palaa ulkomaanmatkaltaan lentokoneella. Kuvausvaiheessa tarina on etäytetty 1800 - 1900-lukujen vaihteeseen ja kirjailija saapuu matkoiltaan junalla. Lopullisesta versiosta on jätetty pois useita käsikirjoituksen jaksoja - silti pituutta on kertynyt 102 minuuttia. Ture Aran etunimi on elokuvan alkuteksteissä muodossa Tuure. Ensimmäisten Jussi-patsaiden jaon yhteydessä syksyllä 1944 Valkoiset ruusut toi Jussin sekä ohjaaja Hannu Lemiselle että kuvaaja Felix Forsmanille. He saivat myös elokuvan 50-vuotisjuhlien yhteydessä syksyllä 1945 jaetut ohjaaja- ja kuvaajaplaketit, samoin palkittiin musiikin säveltäjä Väinö Haapalainen. Ensi-illan alla Helena Kara totesi roolistaan: "On mielenkiintoista kerran näytellä hyvin vakavaa, sillä todellinen suuri rakkaus on vakavaa, arvokasta, miltei pyhää. Eniten kiinnosti minua juuri nuoren tytön herkkä ja vaikeasti tulkittava osa, sillä uskon jokaisen todellisen naisen elämässä olevan tällaisen kauden, jolloin hän tuntee itsensä hyljätyksi, väärin ymmärretyksi, täynnä komplekseja olevaksi ja kuitenkin koko olemus kaipaa vain hellyyttä ja rakkautta." Hannu Leminen puolestaan lausui 27 vuotta myöhemmin Katso-lehdessä (11/1970), kun elokuva esitettiin uusintana televisiossa: "Se ei ollut yhtään hassumpi filmi, vaikka mä sen itse sanon. Saksia se tosin vähän kaipaisi, ja olisikin oikeastaan aika mukavaa leikellä sitä pikkuisen ja katsoa miltä se sitten näyttäisi." Anu Koivusen ja Hannu Salmen haastattelussa 1.9.1992 Helena Kara täsmensi ehdottaneensa poistoja jo leikkausvaiheessa: kohtaus, jossa Auli koulutyttönä hivelee peilin edessä rintojaan, sekä lähikuva, jossa kirjailija viimeisen tapaamisen iltana suutelee Aulia kaulalle. Koulujakso oli Karan mielestä liian pitkä. Leminen oli sittemmin samaa mieltä näistä leikkauksista. Valkoiset ruusut jäi Ester Toivosen viimeiseksi elokuvaksi. Ura oli alkanut yhdeksän vuotta ja 13 elokuvaa aikaisemmin Erkki Karun ohjaamalla Syntipukilla. Valkoiset ruusut saatiin kaupaksi Ruotsiin sekä Tanskaan ja ohjaaja Hannu Lemisen tietämän mukaan myös joihinkin Etelä-Amerikan maihin. Suomessa elokuvan yleisömenestys oli kymmenen suurimman kaupungin teatteriesityskertojen mukaan laskien tuntuvasti vuoden keskitasoa parempi. Zweigin novellista oli jo tehty Saksassa vuonna 1926 Alfred Abelin ja Béla Balázsin mykkäelokuva Narkose sekä Yhdysvalloissa vuonna 1933 elokuva Only Yesterday, ohjaajana John M. Stahl. Kumpaakaan ei ollut tuotu Suomeen. Max Ophuls ohjasi Yhdysvalloissa vuonna 1948 aiheen tunnetuimman sovituksen Letter from an Unknown Woman / Kirje tuntemattomalta naiselta, jonka pääosissa nähtiin Joan Fontaine ja Louis Jourdan. Suomessa se sai ensi-iltansa syksyllä 1949. Novellista on myös kiinalaisversio Yi ge mo sheng nu ren de lai xin vuodelta 2004, ohjaajana Jinglei Xu. Antti Alanen on vertaillut neljää ensimmäistä filmatisointia artikkelissaan Filmihullussa 5-6/2008. - Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan. |
||||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||||
1. "Alkumusiikki" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off, alkutekstit), 2' 15". 2. "Syntymäpäivä" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 7' 30". 3. "Auli, Alma ja Koskela" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 3' 10". 4. Romanssi / "Iltajuhla" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen 1) Es. Sara Rainto, piano (playback, tunnistamaton viulisti ja pianisti), 1' 45". 2) Es. Helena Kara, piano (100 %), 0' 25". 3) Es. "ravintolayhtye" (playback, viulu, harppu ja orkesteri), 1' 50". 4) Es. "jousitrio" (playback, soitinyhtye), 1' 35". 5) Soittorasia (off, celesta ja harppu), 0' 35". Levytys: Radion viihdeorkesteri, joht. George de Godzinsky; Yleisradion äänilevystön kantanauha vuodelta 1961 (uudelleenjulkaisu cd-kokoelmassa George de Godzinskyn sävelkansio Siboney SIBCD 5, 1991). 5. "Lahjaleninki" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Piano ja orkesteri (off), 3' 30". 6. "Vakava asia - Aulin masennus" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 8' 20". 7. "Paluu" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 4' 25". 8. Wiener Blut / Wieniläisverta Säv. Johann Strauss nuorempi "Ravintolayhtye" (off, orkesteri), 1' 15". 9. "Unelmointia kuutamossa" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Harppu ja orkesteri (off), 3' 10". 10. "Onnellinen Auli" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 1' 30". 11. "Postitoimistossa" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 1' 00". 12. Sobre los olas / Yli aaltojen Säv. Juventino Rosas, sov. Väinö Haapalainen Soitinyhtye (off), 0' 55". 13. Masurkka Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Soitinyhtye (off), 0' 25". 14. "Valssi" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 2' 50". 15. Aulin ja Arvon viimeinen tapaaminen Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 4' 05". 16. Laitakaupungilla Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Orkesteri (off), 2' 55". 17. Orvon huokaus / Iltalaulu / Tääll' yksinäni laulelen Säv. trad., sov. Väinö Haapalainen Soittorasia (celesta ja harppu), 1' 20". 18. "Loppumusiikki" Säv. ja sov. Väinö Haapalainen Viulu, harppu ja orkesteri (off), 0' 25". Huomautuksia: Elokuvan alkumusiikin pääaihe Romanssi on taustamusiikin toistuva johtoaihe. Ravintolakohtauksen muusikot ovat todennäköisesti muusikkoja markkeeraavia statisteja. - Toim. Juha Seitajärvi (2022) Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) pohjalta. |
||||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
Kieli | ||||||||||||||
suomi |