Aarne Tarkas ei saanut päänsilitystä vuoden 1962 kolmannesta elokuvastaan. "Hän on tehnyt ensimmäisen mukamas vakavan elokuvansa moniin vuosiin", kirjoitti Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 2.9.1962), "laatinut näyttelijän psyykestä esseen, joka puolivillaisuudessaan hakee vertaistaan. [- -] Naiset, jotka minulle annoit on sisällöltään pinnallinen, muodoltaan möhkäle, huomiotaherättävän epätasaisesti kuvattu (Esko Nevalainen) teelmä, joka on omiaan levittämään ja vahvistamaan näyttelijän työstä ja teatterielämästä maallikkojen keskuudessa jo vallalla olevia väärinkäsityksiä."

"Ämnet är inte nytt, men det är tacksamt", ajatteli H. G. G. (Henry G. Gröndahl, Hufvudstadsbladet 19.8.1962) jatkaen: "Aarne Tarkas har emellertid nöjt sig med att följa gamla hjulspår. Teatermiljön utnyttjas oskickligt och begränsas till utdragna, amatörmässiga scener [- -]. Kärleksscenerna saknar intensitet och begränsas till för länge sedan kraftlösa symboler."

"'Väkevien intohimojen draamana' mainostettu kolmiotarina sijoittuisi kirjallisena tuotteena ehkä suosittujen tosikertomusten pariin kurjimman luokan dialogistaan huolimatta", luonnehti Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 19.8.1962). "Teatterimaailmaan sijoittuneesta avainperäaiheesta sinänsä voisi saada miten hyvän elokuvan tahansa. Mutta Tarkas kykenee verrattomalla karkeudellaan elämän- ja miljöökuvauksessa, pinnallisuudellaan henkilöohjauksessa, yksiselitteisen paljastavalla lemmiskelyjen tarjonnalla muuntamaan kaiken (etenkin teatterimaailman ja ihmissuhteet) lähimain karrikatyyriksi."

Ymmärtämystäkin löytyi. "Aarne Tarkas on tällä kertaa onnistunut", koki JN (Hämeen Sanomat 6.10.1962), "hän on saanut koruttomasti ja luonnollisesti irti juuri sen, mikä on oleellista. Näyttelijän rakkaus - rakastaa vain itseään jokaisessa muussakin ihmisessä, se on oikeastaan tuotu vaivatta hyvin vaikuttavaksi. Rauha Rentola tekee vanhenevana näyttelijättärenä työn, jolla hän jälleen vienee Jussin. Mutta nuoret Elina Salo ja Stig Fransman näyttävät myös, miten paljon saa aikaan luonnollisuudella. Filmi on tuore ja hyvä."

Eräiden arvostelijoiden kävi näyttelijöitä sääliksi, mutta roolien heikkoudesta huolimatta heille yleensä myönnettiin puhtaat paperit suorituksistaan: "Rauha Rentola, Elina Salo ja Stig Fransman ovat sen sympaattiset tähdet, ja ensin mainittu saa hetkittäistä uskottavuuttakin epäsuhtaisen avioliiton helvetissä vanhenevan naisen kuvaansa", antoi Heikki Eteläpää arvionsa ja samoilla linjoilla oli Paula Talaskivi: "Pätevä näyttelijäkolmikko - Rauha Rentola, Stig Fransman ja Elina Salo - saa jonkin verran esityksiinsä sentään ihmisen näköä, ensinmainittu välillä koskettavaakin naisenkuvaa, Fransman tyypillisen joustavan suosikkinäyttelijän tyyliä ja jälkimmäinen omituisissakin vaiheissa sentään luontevuutta."

Enemmän myötämieltä elokuva sai vuoden 1991 tv-esityksessään. "Naiset jotka minulle annoit -elokuvan asetelma voi nyt tuntua hyvinkin kornilta", myönsi Jussi Karjalainen (Helsingin Sanomat 10.12.1991), "mutta vilpillisten suhteiden kuvauksessa on vilpittömyyttä, joka riisuu ainakin minut aseista."

"Tarkaksen tyylillisinä esikuvina näyttävät tällä kertaa olevan muutamat melodraaman klassikot", pohjusti Tarmo Poussu (Katso 50/1991). "Tulos on vähintäänkin epätasainen, mutta ajoittain Tarkaksen käsittelyssä on aiheen henkilökohtaisuuteen ja ainakin läheisyyteen viittaavaa kipeyttä."

- Suomen kansallisfilmografia 7:n (1998) mukaan.