Niskavuoren naiset
Kvinnorna på Niskavuori (ruotsinkielinen nimi)
Zhenshtshiny Niskavuori (venäjänkielinen nimi)
The Women of Niskavuori (englanninkielinen käännösnimi)
Les Femmes de Niskavuori (ranskankielinen käännösnimi)
Die Frauen von Niskavuori (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Niskavuoren naiset
Valentin Vaalan ohjaama draamaelokuva Niskavuoren naiset (1958) on värillinen uudelleenfilmatisointi Juhani Tervapään eli kirjailija Hella Wuolijoen samannimisestä näytelmästä. Niskavuoren isännän Aarnen (Erkki Viljos) arki mullistuu, kun kansakoululle saapuu uusi opettajatar Ilona (Teija Sopanen). Vanhaemäntä Loviisa (Emma Väänänen) uskoo ihastuksen menevän ohi ja yrittää pitää miniänsä Martan (Hilkka Helinä) hiljaisena sekä Niskavuoren nimen puhtaana skandaaleista.
Tallennettuna:
| Genre | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Ikäraja | ||||||||||||||||
|
7 |
||||||||||||||||
| Näyttelijät | ||||||||||||||||
|
Kreditoimattomat näyttelijät
Muut esiintyjät
Kreditoimattomia tunnistamattomia sivuosien esittäjiä tai avustajia:<br />Hellä Einola, Adolf Hellman, Ida Itävuo, Aarne Kettunen, Marjatta Hallakorpi, Eskelinen, Harikko, Nousiainen, Helen Salokannel, Pekka Tuliara ,
Kreditoimattomia tunnistamattomia sivuosien esittäjiä tai avustajia:<br />Hellä Einola, Adolf Hellman, Ida Itävuo, Aarne Kettunen, Marjatta Hallakorpi, Eskelinen, Harikko, Nousiainen, Helen Salokannel, Pekka TuliaraHae aiheista |
||||||||||||||||
| Muut tekijät | ||||||||||||||||
|
Muusikot:<br />Reino Salo (trumpetti), Reino Veijalainen (huilu), Asser Sipilä (oboe), Kaarlo Kajanmaa (viulu), Uno Koivu (trumpetti), Emanuel Elola (fagotti), Eino Sorre (pasuuna), Sven Lavela (klarinetti), P. Jylhä (lyömäsoittimet), Anton Hyökki (viulu), Usko Aro (viulu), Aarne Laukkonen (viulu), Jorma Svanström (pasuuna), Gunnar Hagström (pasuuna), Mario Sgobba (klarinetti), Eino Ertamo (viulu), Veikko Huuskonen (harmonikka), Ingmar Englund (kitara), Jalmari Hölttä (sello), Leevi Paasonen (alttoviulu), Ahti Pilvi (alttoviulu), Erik Lindström (kontrabasso), Mauno Maunola (kontrabasso), Harry Bergström (piano), Teuvo Kauppila (oboe), Esko Sappinen (fagotti), Erkki Inkinen (viulu), Nisse Nordström (trumpetti), Veikko Virasjoki (fagotti), Ilona Juutilainen (harppu), Aito Leppänen (alttoviulu), Jaakko Santasalo (viulu), Ahti Lyyjynen (viulu), Olavi Rignell (viulu), Åke Fransman (käyrätorvi), Olavi Lampinen (pasuuna), Erkki Lipponen (pasuuna), Emil Karppinen (sello), Toivo Iivarinen (käyrätorvi), Kyösti Huuhko (huilu), Pekka Punna (viulu), Lauri Lehtevä (lyömäsoittimet), Pekka Kari (viulu), Fritz Kilanto (viulu), H. Mannerström, Pekka Paasio (kontrabasso), Erkki Aaltonen (alttoviulu), Väinö Aho (kontrabasso), Veikko Nieminen (käyrätorvi), Evert Lindén (viulu), Ossi Runne (trumpetti), Urho Viitasalo (sello); J. Eronen, Teppo Rala, Reino Rihlama, Raimo Nisonen, L. Pakkanen
Muusikot:<br />Reino Salo (trumpetti), Reino Veijalainen (huilu), Asser Sipilä (oboe), Kaarlo Kajanmaa (viulu), Uno Koivu (trumpetti), Emanuel Elola (fagotti), Eino Sorre (pasuuna), Sven Lavela (klarinetti), P. Jylhä (lyömäsoittimet), Anton Hyökki (viulu), Usko Aro (viulu), Aarne Laukkonen (viulu), Jorma Svanström (pasuuna), Gunnar Hagström (pasuuna), Mario Sgobba (klarinetti), Eino Ertamo (viulu), Veikko Huuskonen (harmonikka), Ingmar Englund (kitara), Jalmari Hölttä (sello), Leevi Paasonen (alttoviulu), Ahti Pilvi (alttoviulu), Erik Lindström (kontrabasso), Mauno Maunola (kontrabasso), Harry Bergström (piano), Teuvo Kauppila (oboe), Esko Sappinen (fagotti), Erkki Inkinen (viulu), Nisse Nordström (trumpetti), Veikko Virasjoki (fagotti), Ilona Juutilainen (harppu), Aito Leppänen (alttoviulu), Jaakko Santasalo (viulu), Ahti Lyyjynen (viulu), Olavi Rignell (viulu), Åke Fransman (käyrätorvi), Olavi Lampinen (pasuuna), Erkki Lipponen (pasuuna), Emil Karppinen (sello), Toivo Iivarinen (käyrätorvi), Kyösti Huuhko (huilu), Pekka Punna (viulu), Lauri Lehtevä (lyömäsoittimet), Pekka Kari (viulu), Fritz Kilanto (viulu), H. Mannerström, Pekka Paasio (kontrabasso), Erkki Aaltonen (alttoviulu), Väinö Aho (kontrabasso), Veikko Nieminen (käyrätorvi), Evert Lindén (viulu), Ossi Runne (trumpetti), Urho Viitasalo (sello); J. Eronen, Teppo Rala, Reino Rihlama, Raimo Nisonen, L. PakkanenHae aiheistaKreditoimattomat
|
||||||||||||||||
| Tuotantotiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Esitystiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Kuvauspaikat | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Kuvausaika | ||||||||||||||||
|
11.9. - 26.10.1957 ja kevättalvi 1958 |
||||||||||||||||
| Sisältöseloste | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Lehdistöarviot | ||||||||||||||||
|
Niskavuorten naisten väriversio sai melko penseän vastaanoton. Vain harvat kriitikot suhtautuivat siihen myönteisesti. Valma Kivitie (Elokuva-Aitta 19/1958) oli elokuvaan ihastunut: "Vaalan työ on huolellista, tapausten meno rauhallista ja tasaista, hämäläistä. Maisematkin tuntuvat hämäläisiltä ja hillitty, entisestään koko lailla tasoittunut väriasteikko soveltuu sekin suomalaisen maiseman kirkkaimmillaankin hieman verhottuun, alakuloiseen harmahtavaan tuntuun." E. R-nen (Esko Rusanen, Kaleva 22.9.1958) oli myös valmis sijoittamaan Niskavuoren naiset parhaiden Niskavuori-elokuvien joukkoon: "Siinä on käytetty myös ilahduttavassa määrässä hyväksi filmin omia keinoja, jopa niin, ettei sen yhteydessä voida sanottavasti puhua filmatusta teatterista, vaan tosiaan elokuvasta. Kuvien ryhmittelyyn on silmin nähden yritetty saada vauhtia ja eloisuutta [- -]. "Emma Väänäsen roolitulkinnasta Niskavuoren vanhana emäntänä kriitikot olivat samaa mieltä kuin Valma Kivitie: "Jo aikoinaan Loviisassa Emma Väänänen saavutti suuren menestyksen, mm. hänen Loviisansa palkittiin Jussilla. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen hän osoittaa, minkälaiseksi elämä ja Niskavuori ovat tämän Loviisan muokanneet. Tulos on suurenmoinen. Emma Väänäsen valkopäinen emäntä on näyttelijäteko, jonka tasolle kotimaisessa elokuvassa harvoin noustaan. Hillityin, vähin keinoin tämä emäntä ilmentää itseään. Hän ei ole korskea eikä mahtava valtiatar, hän vaikuttaa vaatimattomalta, mutta varmalla olemuksellaan, sisäisellä ryhdillään ja elämänviisaudellaan. [- -] on kuin hänen valkoisen päänsä ympärillä hohtaisi sädekehä." Useat kriitikot katsoivat, että näytelmän tapahtumien siirtäminen nykyaikaan oli epäonnistunut. Heikki Eteläpää (Ilta-Sanomat 23.9.1958) kirjoitti: "Nykyiset Niskavuoren naiset [- -] ovat joutuneet outoon ajalliseen ympäristöön, josta heidän henkilökohtaiset ongelmansa eivät enää jaksa kohota sillä lailla kiinnostavina ja koskettavina kuin oli laita 30-luvulla." K-tu:n (Raivaaja 23.9.1958) mielestä "Niskavuoren Aarnen työntyminen pois talon totutuista ympyröistä ja lähtö Ilonan mukaan ei kai tänään ole sellainen tapahtuma kuin 30 vuotta sitten ja sen vuoksi koko aihe menettää [- -] sanottavansa". "Personligen tycker jag dock att den första filmatiseringen hade mera av atmosfär, den nya filmen är mera polerad, elegantare och kanske tekniskt felfriare men också fattigare, ytligare", totesi H. F-s (Hufvudstadsbladet 21.9.1958) ja piti mm. Aarnen ja Ilonan rakkaustarinan kuvausta köyhänä ja kylmäkiskoisena. Femina (Helmi Neva, Satakunnan Kansa 21.9.958) puuttui Niskavuoren naisten juonenkehittelyyn: "Alkuasetelma panee kiinnostuneena odottamaan äidin ja pojan välisten suhteiden kuvausta, jonkinlaista 'henkien taistelua'. Tästä odotuksesta koituu kuitenkin viimeisimmän Niskavuori-filmin suurin pettymys. Tärkeitten pääroolien haltijat ovat joko kokonaan sopimattomia osiinsa tai yleisen hataruuden vuoksi saavat henkilönsä onnistumaan vain puolittain." Rihla (Risto Hannula, Ylioppilaslehti 26.9.1958) piti valitettavana, että Vaalasta oli sitten 30-luvun tullut "enemmänkin nuhteeton ammattimies kuin luova taiteilija". Niskavuoren naisten värisuunnittelu oli hänen mielestään täysin sattumanvaraista: "Lavastukset ja puvut saattavat muodostaa keskenään niin hirvittäviä värisointuja, että katsojaa lievästi sanoen etoo [- -]. Markku Varjola (Filmihullu 7-8/1979) näki elokuvan 1970-luvun lopulla ja päätyi jyrkkään uudelleenarviointiin: "Totuus Vaalan Niskavuoren naisten uudelleenfilmatisoinnista on tähän asti ollut 20 vuotta sitten annettu tuomio: epäonnistunut uudelleenlämmitys. Vain harva vaivautui arkiston äskeiseen esitykseen tarkistamaan sen paikkansapitävyyttä. Pysyykö totuus siis entisenään? Värit olivat haalistuneet pilalle kalpean punaisiksi eikä äänestäkään aina tiennyt oliko sitä vai ei. Mutta erehtyä ei voinut: tämä on Vaalan parhaita elokuvia, tekstin läpikotaiseen analyysiin perustuva kristallinkirkas tulkinta, jossa ohjaaja on kyennyt lähes täydellisesti alistamaan välineensä sisäisen vision palvelukseen. Vaalan ja Eino Heinon kamera-ajoissa ei ole mitään itsetarkoituksellista: aineettomuudessaan ne liukenevat suoraan ihmisen ja luonnon sieluun. Ja mikä täsmällisyys näyttelijätyöskentelyssä! Nähtyäni Emma Väänäsen ekonomisen vähäeleisen vanhan emännän (jonka sisäinen lataus on yhtä voimakas kuin ulkoinen kuori tyyni) olen valmis jättämään Elsa Turakaisen pellit auki [- -] bravuurit toiseksi. Harry Bergströmin luomat angstin täyttämät hermosävelet assosioituivat määrittämättömässä levottomuudessaan suoraan Leonard Rosenmanin tummiin sointuihin Nuoressa kapinallisessa. Kaikessa pelottavassa hiljaisuudessaan raju ja vimmainen elokuva, jonka kätketyt liekit pelottavat yhä. Mitä on Vaalan "väsähtäneisyys" Niskavuoren naisissa (1958) ellei ilmaisun kypsymistä, olennaiseen pelkistämistä, herkkää sisäistämistä: hän oli elinvoimaisempi kuin koskaan!" - Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan. |
||||||||||||||||
| Taustaa | ||||||||||||||||
|
Hella Wuolijoen tekstejä on sovitettu elokuvaksi ikään kuin neljänä erillisenä aaltona. Kolmannen aallon päätteeksi Valentin Vaala toteutti uudelleen version Niskavuoren naisista, tällä kertaa värillisenä. Matti Kassila puolestaan ohjasi vuonna 1984 Niskavuoren naisten kolmannen elokuvasovituksen ja liitti siihen myös näytelmän jatko-osan Niskavuoren leipä: filmatisoinnin nimeksi tuli Niskavuori. Niskavuoren naisten (1958) kuvausten aikana vanhan emännän tulkki Emma Väänänen tunnusti Heikki Eteläpään haastattelussa Elokuva-Aitassa (23/1957): "[- -] Valentin Vaala minut kuitenkin varsinaisesti on opettanut filmissä näyttelemään, hän on osannut hillitä ja saada minut tajuamaan, mitkä keinot näyttelijälle ovat juuri niitä filmin omia keinoja. Vaala on ollut uskollinen, käyttänyt minua vuosien mittaan eniten ja hyvinkin erilaisissa tehtävissä, ja hän on myöskin niin hyvä kaveri, että hänelle uskaltaa sanoa mitä tahansa. Yhteen aikaan olin vaikka vain pienessä roolissa jokaisessa hänen filmissään, mutta kun sitten tuli muutamia sellaisia, joissa minua ei tarvittu, nauroin kerran Vaalalle: 'Kuinka sinä uskallat tehdä filmejä ilman minua?',mutta hänpäs vain näytti uskaltavan ihan erinomaisesti. Tuli sitten jonkin ajan päästä taas kumminkin sellaisiakin uusia aiheita, joissa Vaala saattoi käyttää minua, ja nyt tekeillä oleva Niskavuoren naiset on 10. filmini hänen kanssaan. Loviisa Niskavuoren nuorena emäntänä, ensimmäinen Jussi-roolini, on mielenkiintoisin tehtävä, mitä minulla filmissä on ollut, enkä minä siis suorastaan vastaankaan pannut, kun minut nyt valittiin vanhenevaksi Loviisaksi tähän Niskavuoren naisiin." Valentin Vaala oli ohjannut myös Niskavuoren naisten ensimmäisen, vuonna 1938 valmistuneen version. Uuden elokuvansa käsikirjoituksen hän rakensi paljolti vanhalle pohjalle monia repliikkejä ja kameraylimenoja myöten. Vaikka tapahtumat ja asetelmat ovat samat molemmissa versioissa, erojakin toki löytyy paitsi tunnelmassa, kerrontarytmissä ja kamerankäytössä myös ajan sanelemissa yksityiskohdissa. Vuoden 1938 versiossa Loviisalla on rintamuksessaan kolmen lyyran yhdistelmä, vuonna 1958 taas tavallinen rintakoru. Vuonna 1938 Aarne ratkaisevana talviyönä unohtaa Ilonan luo irtokauluksensa, vuonna 1958 toisen hansikkaansa. Vuonna 1938 Simolan isäntä on asemalla Ilonan junantuloaikoihin "postia hakemassa", vuonna 1958 juoksijahevostaan jaloittelemassa. Vuonna 1938 on Ilonan huone kansakoulun yläkerrassa ja johtajaopettajan alakerrassa, vuonna 1958 taas päinvastoin jne. Myös loppujaksot poikkeavat toisistaan. Vuoden 1938 filmatisoinnin päättää montaasijakso, joka osoittaa elämän ja työn jatkuvan Niskavuoren pelloilla Aarnen lähdön jälkeenkin; vuonna 1958 kamera seuraa kaukokuvassa, miten kansakoulun johtokunnan kokoukseen osallistuneet henkilöt poistuvat Niskavuorelta hämärtyvään talvi-iltaan sääty- ja arvojärjestyksen mukaisesti hevoskyydillä, autolla ja potkukelkalla. Niskavuoren naisten Nikkilän isäntä jäi 67-vuotiaan Jalmari Parikan viimeiseksi elokuvatehtäväksi, hän sai sädehoitoa jo kuvausten aikana ja kuoli 27.3.1959. Pehtorin esittäjä vaihtuu elokuvassa kesken kaiken - ensimmäisessä kohtauksessa roolissa esiintyy Armas Jokio ja muissa Arttu Suuntala. Elokuvan alkuteksteissä Reijo Lås ja Jaakko Lepistö määritellään kuvaajan apulaisiksi: Lås oli B-kuvaaja ja Lepistö kamera-assistentti. Elokuvan taiteellinen neuvonantaja, kuten alkutekstit hänen tehtävänsä luonnehtivat, Aleksandr Zarhi (1908-1997) oli 1950-luvun lopun Suomen vierailunsa aikana jo neuvostoelokuvan arvostettu veteraaniohjaaja, kaksinkertainen Stalin-palkinnon voittaja. Hänen uransa alkoi 1920-luvun lopussa Josif Heifitsin ohjaajakumppanina: Deputat Baltiki / Aamunkoi Nevalla (1937) ja Tšlen pravitelstva / Naisen tie (1940) ovat kuuluisia tuloksia tästä yhteistyöstä. Heidän tiensä erosivat, kun Zarhi sodan jälkeen siirtyi Lenfilmistä Moskovaan. Zarhin itsenäisen ohjaajauran hienoimmat saavutukset olivat Niskavuoren naisten aikaan vielä edessäpäin: Tolstoi-filmatisointi Anna Karenina / Anna Karenina (1968) ja Dostojevski-elämäkerran palanen Dvadtsat šest dnej iz žizni Dostoevskogo / 26 päivää Dostojevskin elämästä (1980). Niskavuoren naiset oli Suomi-Filmin kolmas värielokuva. Myös kaksi edellistä, Nummisuutarit (1957) ja Nuori mylläri (1958), olivat Valentin Vaalan ohjaamia. Vaala teki osin lomittain loppukesällä 1957 Nuorta mylläriä ja Niskavuoren naisia: jälkimmäisen kesäjaksot kuvattiin ennen Nuoren myllärin studiokuvausvaihetta. Niskavuoren naisten yleisömenestys oli yhdeksän suurimman kaupungin teatteriesityskertojen mukaan laskien vuoden keskitasoa selvästi parempi, mutta jäi kuitenkin Vaalan kahta edellistä värielokuvaa tuntuvasti heikommaksi. - Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan. |
||||||||||||||||
| Musiikki | ||||||||||||||||
|
1. Rakkausserenaadi / Lemmenserenadi / Rakkausserenadi viululle ja orkesterille / "Chanson sans paroles" Säv. ja sov. Harry Bergström, san. levytyksessä Erkki Ainamo 1) Orkesteri (off, alkutekstit), 1' 30". 2) Orkesteri (off), 0' 55". 3) Orkesteri (off, lopputekstit), 1' 05". Levytys: Kalevi Korpi ja Odeon-yhtye, joht. Harry Bergström; Odeon PLD 95, 1955. Nauhoitus: Wolde Jussila (viulu) ja Radion Viihdeorkesteri, joht. George de Godzinsky; Yleisradion äänilevystön kantanauha, 1970. Uudelleenjulkaisu (Korven ja Jussilan versiot) cd-kokoelmalla Suomalainen elokuvamusiikki vol 9 & 10 - Suomi-Filmin elokuvamusiikkia 1933-1961; Artie Music AMCD 1056, 2021. 2. Aarnen polkka / Loviisan-päivän polkka Säv. ja sov. Harry Bergström Es. pelimanniyhtye (playback ja off), kaksi kertaa, yht. 2' 30". Rakkausserenaadi toistuu elokuvan taustamusiikissa Ilonan teemana. - Toim. Juha Seitajärvi (2021) Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) pohjalta. |
||||||||||||||||
| Tarkastustiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Tekniset tiedot | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Kieli | ||||||||||||||||
|
suomi |