Poikkeavan korkeaa kuolleisuutta Suomessa vuosina 1918–19 on aikaisemmin tutkittu poliittisen, sota- ja sosiaalihistorian näkökulmasta. Ei-väkivaltaisen kuolleisuuden taso on katsottu väkivallan ja ravinnon puutteen seurauksiksi – etenkin siksi, että vuoden 1918 sodan eri osapuolet painottivat nälkää tai elintarvikehuollon ongelmia kuolleisuuden syinä ja kummankin puolen tautikuolemat laskettiin mieluusti rintamatappioiksi, terroriksi tai sorron tulokseksi. Epidemiologian metodein voidaan puolestaan tuoda esille ajanjakson poikkeustekijöitä: erittäin vaikea angiina-, tulirokko- ja reumakuume-epidemia, historian pahin lintuinfluenssapandemia, isorokon ja sitäkin pahemman toisintokuumeen leviäminen hajoavan Venäjän imperiumin länsipuoliskolla, seerumilääkepula, rokotussuojan puutteet ja lääkärien vähyys. Pentti Mäkelän tutkimus on ensimmäinen esitys kansanterveyden ongelmista ja tartuntatautien aiheuttamasta ylikuolleisuudesta eri ikäryhmissä tänä ajankohtana. Tutkimuksessa on käytetty hyödyksi vakuutusmatematiikan ja epidemiologian käsitteitä ja menetelmiä historiallisen rekonstruktion rakentamisessa. Päälähteitä ovat siviili-, sota- ja sotavankihallinnon lääkärien raportit ja kertomukset sekä henkivakuutusyhtiöiden ja kaupunkien selvitykset kuolleisuudesta. Valitut lähteet ja tutkimusmenetelmä täydentävät terveydenhuoltoviranomaisten laatimia tilastoja puutteineen ja aukkoineen: vuoden 1918 sairaustilastot laadittiin rauhanaikaan verrattuna harvojen kunnanlääkärien raporteista, 270 000:sta 23–30-vuotiaasta miehestä kolmannes oli espanjantautipandemian alussa poissa siviililääkärien vastuualueesta, ja sotasensuuri esti karanteeni- ja vankisairaaloiden lääkäreitä ilmoittamasta muuta kuin kuolinpaikan ja -tavan. Lasten ja työikäisten miesten ylikuolleisuuden tarkastelu etiologisen tekijän eli taudinaiheuttajan mukaan yltää perimmäisiin kysymyksiin ihmisen suhteesta omaan ympäristöönsä.