Tuomioistuimeen pääsy on keskeinen osa oikeusturvaperusoikeutta. On kuitenkin yleisesti tunnistettu seikka, että oikeudenkäynnit Suomessa ovat kalliita ja hitaita. Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisiä riita-asioita voidaan pitää tyyppiesimerkkinä riidoista, joita ei usein ainakaan taloudellisesta näkökulmasta arvioituna kannata saattaa tuomioistuimeen, sillä kuluttajariidoissa taloudellinen intressi on tavallisesti suhteellisen pieni. Myöskään oikeudenkäynnin odotettavissa oleva pitkä kesto ei kannusta viemään vähäistä riita-asiaa oikeuteen. Oikeusturvaongelma voi muodostua, jos yksilöllä ei ole mahdollisuutta saada asiaansa käsitellyksi perustuslain (731/1999) 21 §:n tarkoittamalla tavalla.

Oikeudenkäyntiin ryhtymiseen liittyvää kynnystä voidaan pyrkiä madaltamaan kollektiivisilla oikeussuojakeinoilla. Ryhmäkanne on kollektiivinen oikeussuojakeino, jolla useiden henkilöiden oikeuksia voidaan toteuttaa kollektiivisesti sellaisessa tilanteessa, jossa suurella ihmisryhmällä on samankaltaisia vaatimuksia samaa tahoa kohtaan. Kyse on sellaisista vaatimuksista, joita yksilön ei yksin kannata viedä tuomioistuimeen, mutta jotka ovat niin samankaltaisia, että ne voidaan käsitellä tuomioistuimessa yhdellä kertaa. Vuonna 2007 voimaan tullut ryhmäkannelaki (444/2007) oli säädöstasolla perustavanlaatuinen parannus kuluttajien oikeusturvaan, sillä sen myötä oikeusjärjestelmässämme tarjoutui mahdollisuus saattaa vähäiset, muuten lähtökohtaisesti prosessikelvottomat intressit tuomioistuimen käsiteltäväksi ilman pelkoa tavallisesta oikeudenkäyntikuluriskistä. Yhtäkään ryhmäkannetta ei kuitenkaan ole tähän mennessä nostettu, ja nyt marraskuussa 2020 annettu edustajakannedirektiivi edellyttää muutoksia ryhmäkannejärjestelmään.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeusturvan saatavuutta ja erityisesti tuomioistuimeen pääsyä kuluttajariita-asioissa. Kiinnostuksen kohteena on, kuinka ryhmäkannelaki on vaikuttanut ja kuinka uusi edustajakannedirektiivi tulee vaikuttamaan oikeusturvaan kuluttajansuojan alalla. Tarkastelu kiinnittyy oikeusturvaperusoikeuteen. Kiinnostuksen kohteena on oikeusturvan tosiasiallinen toteutuminen, ja tutkimusta leimaava lähestymistapa on siten oikeussosiologinen. Jotta voidaan arvioida oikeusturvan tosiasiallista saatavuutta, on ensin käytettävä lainopillista metodia voimassa olevan oikeuden sisällön selvittämiseksi. Tutkielmassa hyödynnetään myös oikeusvertailevaa metodia ja oikeuspoliittista otetta. Lähteinä käytetään kansallisen ja kansainvälisen oikeuskirjallisuuden lisäksi erityisesti virallislähteitä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevaa oikeuskäytäntöä.

Edustajakannedirektiivi on ryhmäkannelakia huomattavasti laajempi, ja direktiivin täytäntöönpano tulee lopullisesta täytäntöönpanon tavasta riippumatta muuttamaan kollektiivisen lainkäytön luonnetta Suomessa varsin merkittävästi. Ryhmäkanne on sinänsä tehokas keino parantaa oikeusturvaa sellaisissa massamuotoisissa kuluttajariita-asioissa, joissa yksilö ei yksin kykene saamaan asiaansa lainkäytön piiriin. Ryhmäkannejärjestelmän käyttökelpoisuuteen liittyvät ongelmat palautuvat kuitenkin viime kädessä oikeudenkäyntien hintaan, eikä ryhmäkanne yksinään ole riittävä keino edistää oikeusturvan toteutumista. Vähäisten riita-asioiden oikeudenkäyntikelvottomuus on vakavaa, laaja-alaista huomiota vaativa oikeusturvaongelma.