Diabeteksen, ja erityisesti tyypin 2 diabeteksen, kustannukset ovat kasvaneet koko maailmassa räjähdysmäisesti viime vuosikymmeninä. Lääkekustannukset ovat merkittävä osa diabeteksen hoidon kustannuksia kattaen Suomessa noin viidenneksen diabeetikoiden terveydenhuollon kokonaiskustannuksista. Suomessa lääkekustannuksia on pyritty hillitsemään muun muassa erilaisilla lääkekorvausjärjestelmän reformeilla. Esimerkiksi vuonna 2017 diabeteslääkkeet siirrettiin insuliineja lukuun ottamatta ylemmästä erityiskorvausluokasta alempaan.

Suomalainen tyypin 2 diabeteksen ehkäisytutkimus (DPS) oli randomisoitu kontrolloitu koe (RCT), joka pyrki selvittämään, voidaanko diabetesta ehkäistä elintapaohjauksella. Alun perin 522 korkeassa diabetesriskissä olevaa henkilöä jaettiin satunnaisesti interventio- ja kontrolliryhmiin vuosina 1993–1998. Interventioryhmän jäsenille tarjottiin yksilöllistä tehostettua elintapaohjausta ja vertailuryhmälle yleisiä neuvoja diabetesriskin pienentämiseksi intervention alussa. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana diabeteksen esiintyvyys oli 58 % pienempi interventioryhmässä ja ehkäisevän vaikutuksen havaittiin säilyvän ainakin 13 vuotta.

Diabeteksen ehkäisyn kustannusvaikuttavuus ei ole yksiselitteinen kysymys. Kontrolloituihin kokeisiin perustuvien kustannusvaikuttavuusanalyysien tulokset vaihtelevat, niiden vertaaminen on haastavaa, eivätkä saadut tulokset välttämättä ole suoraan hyödynnettävissä interventiota skaalattaessa julkiseen terveydenhuoltoon. Vaikutusten simulointi laajemmalle kohdejoukolle ei välttämättä pysty huomioimaan kaikkia eroja kontrolloituun koeympäristöön verrattuna, kuten henkilöiden osallistumisastetta ja valintaa, tai eroja kohdejoukossa ja muissa ympäristöön liittyvissä tekijöissä.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin DPS-intervention vaikutuksia lääkekustannuksiin 19 vuoden aikaperiodilla. Tilastollisesti merkitsevät tulokset olivat vähäisiä. Diabeteslääkkeiden kumulatiivisten kustannusten havaittiin olleen seurantajakson lopussa keskimäärin 673 (p<0.01) euroa pienemmät interventioryhmässä. Kumulatiiviset kokonaislääkekustannukset olivat kuitenkin interventioryhmässä keskimäärin 736 (p>0.05) euroa suuremmat verrattuna kontrolliryhmään. Tämä selittyy osittain interventioryhmän 356 (p>0.05) euroa korkeammilla keskimääräisillä sydän- ja verisuonisairauksien kumulatiivisilla lääkekustannuksilla. Vaikutukset kokonaislääkekustannuksiin ja sydän- ja verisuonitautilääkkeiden kustannuksiin eivät kuitenkaan olleet tilastollisesti merkitseviä.

Lääkekustannusten lisäksi interventio on saattanut vaikuttaa useisiin muihin tekijöihin, kuten osallistujien terveydenhuollon käyttöön tai perheenjäseniin. Diabetesdiagnoosi saatetaan lisäksi kokea informaatioshokkina, mikä on saattanut vaikuttaa osallistujien terveyskäyttäytymiseen ja intervention mitattuun tehokkuuteen. DPS-intervention kustannustehokkuutta ei joka tapauksessa voida arvioida tässä tutkielmassa. Diabeteslääkekustannuksia saattaa kuitenkin olla mahdollista hillitä elintapainterventiolla. Siksi olisi hyödyllistä tutkia, olisiko terveydenhuollossa toteutettavalla interventiolla mahdollista päästä yhtä suuriin diabeteslääkekustannusten säästöihin, tai kustannusvaikuttaviin terveyden paranemiin, kuin toistuvilla lääkekorvausten leikkauksilla. Leikkaukset saattavat lopulta lisätä kalliiden terveydenhuoltopalvelujen käyttöä huonomman lääketunnollisuuden myötä. Onnistunut interventio voisi näyttäytyä esimerkiksi vähäisempänä terveydenhuoltopalvelujen käyttönä tai parantuneina työmarkkinatulemina. Kustannusvaikuttavan intervention toteuttamisesta terveydenhuollossa tarvitaan kuitenkin vielä lisää tutkimustietoa.