Filosofia järjestyksen ja mittojen kauneudesta on seurannut ihmisten maailmankuvaa jo varhaisista Egyptin ajoista lähtien. Harmoniaoppi on ollut arkkitehtuurin perustana pitkään, ja niin ihmiskehon kuin luonnonkin järjestystä on sovellettu rakentamisen mittoihin. Klassisen arkkitehtuurin voidaan nähdä perustuneen nimenomaan harmonian tavoittelulle. Nykyajan arkkitehtuurissa moduulimitoitusta ja mittastandardeja ei kuitenkaan enää liitetä suhdekauneuteen, vaikka estetiikan ja arkkitehtuurin tutkimuksissa etsitään yhä vastauksia mittaharmonialle ja modernille kauneuskäsitykselle. Tässä diplomityössä tutkitaan, miten harmoniaoppia on käytetty arkkitehtisuunnittelussa, ja olisiko perusteltua hyödyntää sitä rakentamisessa edelleen. Työssä verrataan estetiikan ehdoilla toimivia mittajärjestelmiä Suomessa käytössä oleviin mitoituskäytäntöihin ja pohditaan harmonian merkitystä nykyajan yhteiskunnassa ja arkkitehtuurissa. Tutkimusmetodina työssä on kirjallisuuskatsaus ja vertaileva analyysi. Diplomityö jakaantuu metodien myötä kahteen osaan - historialliseen kirjallisuuskatsaukseen ja valikoitujen mittajärjestelmien sekä referenssikohteiden analysointiin. Kirjallisuuskatsauksesta käy ilmi, että harmoniaopin käyttö on kytköksissä vallitsevan maailmankuvan kanssa. Tieteelliset ja aatteelliset uudistukset yhteiskunnassa sekä muutokset ihmisten maailmankuvassa ovat jättäneet harmoniaopin vähitellen kokonaan pois arkkitehtien työnkuvasta ja ammattifilosofiasta. Muun muassa 1800-luvun Euroopassa mittajärjestelmien yhtenäistäminen metrijärjestelmäksi vaikutti harmoniaopin käytön vähittäiseen laskuun. Varsinainen kuolinisku tapahtui 1900-luvulla, kun sotien jälkeinen asuntopula sai ratkaisun elementtirakentamisesta ja standardisoinnista. Klassinen suhdeharmoninen arkkitehtuuri on kadonnut rakentamisesta, mutta lähihistoriaa ja viimeaikaisia ilmiöitä tarkastellessa voidaan todeta harmoniaopin hajaantuneen nykytieteen ja -taiteen eri suuntauksiin. Esimerkiksi estetiikan tutkimus voidaan nähdä eräänlaisena modernina mittaharmonian suuntana etsintänä. Mystiikka ei ole täysin kadonnut nyky-yhteiskunnasta, vaan tarve esimerkiksi todellisuuden rakenteiden ja kauneuden perimmäisen kysymyksen selvittämiseen jatkuu edelleen. Diplomityö osoittaa, että arkkitehtuuriteoria voisi edelleen uskottavasti hyödyntää mittaharmoniaa arkkitehtonisen teoksen suunnittelussa modernilla ja tieteellisellä otteella. Työhön on valittu tarkasteltavaksi kaksi viimeisintä harmonista mittasuhdejärjestelmää: Aulis Blomstedtin Canon 60 (1961) ja Le Corbusierin Modulor (1955). Harmonisten järjestelmien rinnalle on otettu mukaan Suomessa rakentamisessa hyödynnettävät määräykset ja ohjeet tuomaan konkretiaa rakennusalan mitoituskäytännöistä. Referenssikohteita ja mittajärjestelmiä analysoitaessa todetaan, että harmoniseen lopputulokseen voidaan päästä eri metodein. Harmoniset järjestelmät eivät myöskään ohjaa suunnittelua liikaa arkkitehtonisen lopputuloksen kannalta. Sama pätee pitkälti rakennuslain edellyttämiin mittastandardeihin ja asetuksiin, jotka pyrkivät osaltaan takaamaan rakentamisen turvallisuuden ja käytettävyyden. Kysymykseen kauneudesta lailliset mitat eivät ota kantaa, jättäen vapauden, vastuun ja ratkaisut kokonaisuuden kauneudesta suunnittelijan harteille.