Tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää bourdieulainen habitus ja hegemoninen self-käsite amerikkalaisen näytelmäkirjailijan Sam Shepardin englanninkielisessä teoksessa Buried Child. Habitusta ja self-käsitettä olen tutkinut näytelmässä analyysilla. Analyysissa on vertailunäytelmänä toiminut Anton Tšehovin Kirsikkapuisto.

Tutkimuksessani olen hyödyntänyt ranskalaisen kulttuurisosiologin Pierre Bourdieun habitus-teoriaan perustuvia tutkimuksia sekä toisaalta absurditeatteria tutkineen Martin Esslinin ja amerikkalaisen Allan Bloomin yhteiskunnallisia näkemyksiä self-käsitteestä. Tärkiempänä aineistonani on lisäksi ollut myyttiaiheisiin perehtyneen Bonnie Marrancan Shepard näytelmiä kartoittava myyttitutkimus sekä amerikkalaisesta näytelmäkirjailijasta Eugene O’Neillista paljon kirjoittaneen John P. Digginsin O’Neill-tutkimus.

Tutkimukseni on kulkenut näytelmän miljööstä hahmojen habitukseen, joka on osoittautunut teeskennellyksi ja moraalisia arvoja kyseenalaistavaksi. Kuolema on yksinäisyyden, kärsimyksen ja uhrautuvuuden kanssa vallannut hahmojen olemuksen. Buried Childissa ei ole sijaa sydämelle. Sitä vastoin hahmot ovat väkivaltaisen maskuliinisuuden karkeaksi piirrettyjä karikatyyrejä. Se tekee heistä lopulta jumalattomia, syntiä syleileviä sätkynukkeja.

Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että ”shepardilaisuus” on varsin avoin eri tulkintamuodoille, mikä tekee Sam Shepardin draamatekniikan haasteelliseksi. Buried Child jää avoimeksi fotorealismin kontekstissa, joka korostaa näytelmän hahmojen alati muuttuvaa ja kerrostunutta self-olemusta.

Asiasanat:habitus, self, myytti, väkivalta, karaktääri, fotorealismi