Kykyä tuottaa roolihenkilön tilanteeseen sopivia tunteita tai jäljitellä niitä pidetään konventionaalisesti näyttelijäntyön uskottavuuden edellytyksenä. Vakiintuneet käsitykset näyttelijäntyöstä rakentuvat Stanislavskin ja Diderot'n kaltaisten vaikutusvaltaisten teatteriajattelijoiden teorioille. Teoriaperinne ohjaa teatteriajattelua ja näyttelijäntyön koulutusta, mutta vastaavatko näyttelijöiden subjektiiviset kokemukset luovasta työstä teatterin konventioita?

Marcus Groth on näyttelijä, ohjaaja ja hahmoterapeutti, joka on toiminut Teatterikorkeakoulun (TeaK) näyttelijäntyön professorina vuosina 1998-2000. Hänen hahmoterapeuttinen teatterinäkemyksensä haastaa tunteiden näyttelemisen perinteiset lähtökohdat. Groth ajattelee, ettei näyttelijän tarvitse tuottaa tunteita tai oppia erityistä tekniikkaa niiden uskottavaksi ilmaisemiseksi. Hänen mielestään näyttelijä voi olla läsnä sille, mitä henkilökohtaisesti näyttämöhetkessä tunteekin. Kiinnostava ja elävä roolihahmo syntyy tämän läsnäolon sivutuotteena. Vaikka Grothin teatterinäkemys herättää keskustelua teatterin tekijöiden kesken ja sitä sovelletaan aktiivisesti suomalaiseen käytännön teatterityöhön, on sitä kuitenkin tutkittu sangen vähän. Näyttelijän luovan työn kokemuksesta on niin ikään olemassa hyvin vähän tutkimustietoa. Tässä tutkimuksessa selvitetään mitä näyttelijän luovan toiminnan aikana tapahtuu kokemuksellisesti, ja miltä osin näyttelijöiden kokemukset luovasta työstä kohtaavat Grothin teatterinäkemyksen.

Tutkimusta varten on haastateltu kuutta TeaK:n käynyttä näyttelijää ja Marcus Grothia. Kolme haastatelluista näyttelijöistä on Grothin entisiä oppilaita, kun taas toiset kolme eivät olleet milloinkaan olleet Grothin opetuksessa. Haastatteluaineisto on käyty läpi fenomenologisella analyysimenetelmällä, minkä jälkeen näyttelijöiden luovan työn kokemuksia on verrattu sekä keskenään että Grothin teatterinäkemyksen kanssa. Havaintoja on edelleen tarkennettu poikkitieteellisessä diskussiossa, jossa pohdinnan peilipintoina toimivat tutkimuskysymysten kannalta relevantit teoriat teatterin tutkimuksen, luovuuden tutkimuksen ja kognitiotieteiden alueilta.

Tutkimuksen päälöydöksenä esitetään näyttelijäntyön kokemuksellisen jatkumo, joka ulottuu vaativuudesta sallivuuteen. Vaativa näyttelijä pyrkii ilmaisussaan tarkkaan toistoon esitysillasta toiseen. Salliva näyttelijä puolestaan antaa ilmaisunsa ja näyttämökokemuksensa muuttua eri esitysiltoina. Sallivampien näyttelijöiden kokemus luovasta työstä noudattaa monin paikoin Marcus Grothin teatterinäkemyksessään esittämiä ajatuksia. Kuitenkaan kaikki sallivat näyttelijät eivät ole Grothin entisiä oppilaita. Näiden havaintojen pohjalta nousee hypoteesi, että näyttelijät kokevat työnsä eri tavoin jatkumolla vaativuudesta sallivuuteen, ja tämän kokemuksen taustalla vaikuttavat ensisijaisesti yksilölliset kognitiiviset taipumukset, ja vasta toissijaisesti saatu näyttelijänkoulutus.

Asiasanat:Gestalt, hahmometodi, hahmoterapia, kognitio, luova kokemus, luovuuden fenomenologia, luovuus, läsnäolo, Marcus Groth, näyttelijäntyö, tunteet