Tutkielmani tarkastelee kahta venäjänkielistä omaelämänkerrallista narratiivia, jotka ovat vuonna 1997 järjestetyn omaelämäkertakirjoituskilpailun satoa. Tekstit kuvaavat elämää Neuvostoliitossa ja pian Neuvostoliiton kaatumista seuraavaa muuttoa Suomeen. Neuvostoelämää kuvaava osuus on molemmissa teksteissä hyvin kriittisesti värittynyttä.

Työni tutkii teksteissä käytettyjä retorisia keinoja ja sitoutuu siten käsitykseen, jonka mukaan omaelämäkerta on pikemminkin kirjoittajan intentioiden sanelema retorinen akti, eikä niinkään muistin lainalaisuuksista riippuva kirjallinentuotos.

Työn teoreettinen viitekehys pohjaa retoriikan ja narratiivin tutkimukseen sekä omaelämäkerran ja omaelämäkerran alalajin, todistuksen, teoriakirjallisuuteen. Tärkeässä roolissa työssäni ovat myös neuvostokritiikkiin liitettävät konnotaatiot: jyrkkä jako viralliseen ja hyvinvoivaan sekä vaiettuun ja pettyneeseen.

Tutkimus pyrki selvittämään, mistä tekstien jyrkkä neuvostokritiikki kumpuaa ja miten tekstit konstruoivat elämää Neuvostoliitossa. Koska teksteissä esitettävä kuva neuvostoarjesta ei vastaa kertojien käsitystä hyvästä tai normaalista elämästä, koetan selvittää, millainen on tekstien käsitys hyvästä ja normaalista. Samalla pyrin selvittämään, millaisen kuvan tekstit rakentavat minäkertojasta, joka siis viittaa tekstien kirjoittajiin. Esitän työn alussa hypoteesin, jonka mukaan tekstien neuvostokritiikki on keino, johon tekstien kertojat tukeutuvat perustellakseen muuttonsa Suomeen. Analyysiosuus on jaettu kolmeen alalukuun, joista ensimmäinen tarkastelee toisessa omaelämäkerroista esille nousevaa menetyksen tematiikkaa. Toinen alaluku tutkii pettymyksen teemaa, joka on vahvasti läsnä molemmissa teksteissä; yhteinen tematiikka mahdollistaa myös tekstien vertailun keskenään. Viimeisessä alaluvussa havainnoin merkityksiä, joita tekstien kertojat antavat Suomeen muutolle.

Analyysi osoitti, että menetyksistä kertova omaelämäkerta viittaa neuvostovallan toimiin "poisottamisena" ja "rosvouksena", Suomi, sitä vastoin, edustaa "huolenpitoa". Toinen omaelämäkerta, jonka kantava teema on pettymys Neuvostoliittoon, puhuu Neuvostoliitosta "vankilana" erotuksena Suomelle, joka esitetään narratiivissa vapaana yhteiskuntana. Molemmat tekstit esittävät neuvosto-olot normaaliin elämään sopimattomina. Huomioin tämän rakentavan tekstien kertojista "normaaleja" ihmisiä, jotka eivät normaaliudestaan johtuen pysty sopeutumaan epänormaaliin yhteiskuntaan. Täten työn alussa esitetty hypoteesi osoittautui paikkansapitäväksi. Tutkimustulosta tulee mielestäni kuitenkin tarkastella arauksella. On luultavaa, että teksteissä esiintyvä tarve perustella muuttoa kertoo pikemminkin siitä, millaisia odotuksia kertojat ennakoivat lukijoillaan olevan. Täten analyysi osoitti, että teksteissä rakennetaan myös suomalaista lukijaa, jonka oletetaan kaipaavan perusteluja maahanmuutolle.

Avainsanat: omaelämäkerta, todistus, narratiivi, retoriikka, Neuvostoliitto: kritiikki.