Tutkielma käsittelee dystopian lajipiirteiden ja traumakertomuksen käyttöä yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogiassa (2008–2010). Tutkielman keskeinen tavoite on osoittaa, miten nuortendystopiaksi kategorisoitu The Hunger Games -trilogia sekä todentaa että uudistaa dystopiakirjallisuuden vakiintuneita lajipiirteitä. Tutkielman johtoajatus on, että yksi merkittävimmistä uudistamisen tavoista on juuri traumakertomuksen käyttö osana kohdeteosten kerrontaa. Tutkielmassa verrataan kohdeteoksia dystopiagenren tunnetuihin klassikoihin ja osoitetaan, miten traumakertomus on dystopian vakiintuneiden lajipiirteiden lisäksi tärkeä kerronnallinen keino, joka rakentaa dystooppista tarinamaailmaa. Dystopiakirjallisuuden lajipiirteiden erittelyssä tutkielmassa käytetään Rafaella Baccolinin, Tom Moylanin, Erika Gottliebin sekä Dunja M. Mohrin määritelmiä. Tutkielmassa keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Miten dystopia fiktiivisenä maailmana heijastuu päähenkilön tapaan kokea ja kerronnallistaa trauma? Tuottaako dystoppinen miljöö traumafiktiolle poikkeuksellisia ilmaisutapoja? Miten väkivallan ja kuoleman kuvastot yhdistyvät trauman kokemukseen? Miten kohdeteoksen häilyvä status kanonisoidun dystopian ja nuortendystopian (young adult dystopia) välillä vaikuttaa traumakerronnan kuvaukseen ja tulkintaan? Tutkielman taustalla on Alastair Fowlerin kirjallisuudenlajien kommunikatiivisuutta korostava teoria, jonka keskeisenä ajatuksena on lajien historiallinen muuttuminen ja yhdistyminen toisiin lajeihin. Tutkielmassa esitetty analyysi pohjaa Fowlerin ajatukseen siitä, että kirjallisuuden lajit muuttuvat, kun niiden piirrerepertuaareihin yhdistyy uusia aiheita ja piirteitä. Tutkielma avaa, miten muun muassa omaelämäkerrallisten teosten tutkimuksessa vakiintunut traumakertomuksen käsite soveltuu myös täysin fiktiivisen tarinamaailman analyysiin vahvistaen samalla kohdeteosten lajityypillistä tulkintaa. Hypoteesi on, että henkilöhahmon vahva tajunnankuvaus ja traumakertomuksen käyttö ovat toisiinsa limittyviä ominaisuuksia, jotka uudistavat dystopiakirjallisuuden lajitraditiota. Lisäksi traumakertomuksellinen kerrontatapa on piirre, joka erottaa nuorille suunnatut dystopiat genren kanonisoiduista klassikoista. Tutkielmassa esitetään, että kärsimyskuvaukset ja aihelmat traumaattisista tapahtumista eivät ole dystopiakirjallisuudessa ennenkuulumattomia, vaan traumafiktiolle tyypilliset aihelmat, kuten sodat, luonnonkatastrofit ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ovat tyypillisiä aiheita myös klassisissa ja kriittisissä dystopioissa. The Hunger Games -trilogian tapa hyödyntää traumafiktion kerronnallisia keinoja ja vahvistaa traumakertomuksen mallilla dystooppista miljöötä nostaa nämä piirteet keskeiseen rooliin. Tutkielma osoittaa, että kohdeteokset yhdistyvät dystopiakirjallisuuden lajiperinteeseen, mutta samalla uudistavat lajin piirrerepertuaaria. The Hunger Games -trilogiassa kieli on erityisen keskeisessä asemassa, sillä se rakentaa sekä dystooppista maailmaa että traumakerrontaa. Kohdeteokset hyödyntävät monia kulttuurisia malleja, joihin viittaaminen myös vahvistaa tulkintaa dystooppisesta maailmasta. Dystopian ja traumakertomuksen yhteyksien lisäksi tutkielmassa muun muassa käsitellään kohdeteoksissa esiintyvää kuvallisuutta, joka kytkeytyy eläin- ja luontoaiheisiin sekä tulen symboliikkaan. Luontotematiikan käytöllä on olennainen rooli sekä dystooppisen maailman rakentajana sekä traumakerronnan rikastajana. Dystopioille ominaiseen tapaan kohdeteokset hyödyntävät asetelmaa luonnon ja teknologian vastakkaisuudesta.