Tämä tutkimus käsittelee suojeluvastuun periaatetta, jota analysoidaan erityisesti Etelä-Sudanin konfliktin kontekstissa. YK:ssa ja YK:n turvallisuusneuvostossa kehitetty suojeluvastuu on poliittinen käsite, jolla on oikeudellisia seuraamuksia. Suojeluvastuussa on kyse ihmisoikeuksien toteutumisesta, joita tarkastellaan neljää vakavaa ihmisoikeusrikkomusta vasten: kansanmurha, sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan sekä etniset puhdistukset. Nämä rikkomukset on edelleen määritelty Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännössä.

YK:n keskeisiä tavoitteita on normatiivisen kehityksen edistäminen sekä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen sen peruskirjan mukaisesti. Suojeluvastuun periaate hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen huippukokouksessa vuonna 2005. Tämä oli merkittävä poliittinen, moraalinen ja eettinen kannanotto suhteessa kaikkein vakavimpiin ihmisoikeusrikkomuksiin. YK:n pääsihteeri laati vuonna 2009 kolmen pilarin strategian suojeluvastuun toteuttamiseksi. Ensimmäinen pilari viittaa valtioiden vastuuseen suojella väestöään; toinen pilari puolestaan viittaa kansainvälisen yhteisön vastuuseen auttaa valtioita tässä tehtävässä ja kolmas pilari viittaa edelleen kansainvälisen yhteisön vastuuseen toimia oikea-aikaisesti ja päättäväisesti kyetäkseen suojelemaan väestöä mainituilta rikkomuksilta mikäli valtio itse ei ole siihen kykenevä. Nämä kolme pilaria käsitetään tässä tutkimuksessa suojeluvastuun diskursiivisiksi käytännöiksi.

YK ei ole kuitenkaan kyennyt suojelemaan siviiliväestöä aseellisissa konflikteissa erityisen tehokkaasti, vaikka suojeluvastuun käytäntöjen kautta siihen olisi mahdollisuus. Tätä ristiriitaa tarkastellaan tutkimuksessa Etelä-Sudanin konfliktin kautta. Sen lisäksi, että huomio kiinnittyy usein epäonnistumisiin suojeluvastuun periaatteen mukaisessa toiminnassa, tulisi YK:n ja turvallisuusneuvoston toimintaa tarkastella tässä yhteydessä myös niiden luoman normatiivisen muutoksen ja kehityksen kautta.

Tutkimuksessa selvitetään kuinka YK:n ja turvallisuusneuvoston diskursiiviset ja sosiaaliset käytännöt mahdollistavat suojeluvastuun ja kuinka nämä käytännöt muuttavat tai ylläpitävät kansainvälisen yhteisön primääri-instituutioita kuten ihmisoikeuksia, suvereniteettia ja suurvaltainstituutioita ja tätä kautta mahdollistavat kansainvälisen yhteisön muutosta. Ihmisoikeudet, suvereniteetti ja suurvaltainstituutio ymmärretään myös suojeluvastuun perusperiaatteiksi. Tutkimuskysymyksen ensimmäinen osa käsittelee YK:n ja turvallisuusneuvoston roolia kaikkein vakavimpien ihmisoikeusrikkomusten ehkäisemisessä ja niihin vastaamisessa. Toinen osa liittyy YK:n ja turvallisuusneuvoston sekä Kansainvälisen rikostuomioistuimen kaltaisten sekundääri-instituutioiden rooliin kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan instituutioiden muutosta koskevassa teoreettisessa keskustelussa. Tutkimuksessa argumentoidaan että suojeluvastuun mahdollistamisella YK ja turvallisuusneuvosto myötävaikuttavat tavoitteidensa mukaisesti kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan ja instituutioiden muutosta käsittelevän teoretisoinnin sekä konstruktivismin ja eettisten näkökohtien tarkastelun varaan. Eettiset näkökohdat huomioidaan erityisesti englantilaiseen koulukuntaan liitettyjen käsitteiden pluralismi ja solidarismi kautta. Tutkimuksen menetelmälliset suuntaviivat muodostuvat tavoista tarkastella turvallisuusneuvoston käytäntöjä suojeluvastuuta rakentavina käytäntöinä osana suojeluvastuun muodostamaa normatiivista viitekehystä. Lisäksi analyysissä hyödynnetään eettisen päättelyn kriteereitä, koska suojeluvastuukäytäntöjen tulisi olla eettisesti päteviä. Tutkimuksen primääriaineisto ajalta 2011–2015 muodostuu YK:n, turvallisuusneuvoston, yleiskokouksen, Ihmisoikeusneuvoston, Afrikan Unionin sekä YK:n rauhanturvaoperaation UNMISSin Etelä-Sudania koskevista päätöslauselmista, keskusteluista, dokumenteista, raporteista ja lausunnoista.

Analyysin perusteella turvallisuusneuvoston suojeluvastuukäytännöistä, jotka liittyivät valtion rakentumiseen, siviilien suojeluun, pakotteiden asettamiseen ja rauhansopimuksen saavuttamiseen, voidaan päätelminä esittää, että rauhanturvaoperaatio UNMISSin mandaatit muuttuivat Etelä-Sudanin konfliktin muuttuessa ja vastaavasti käytännöt muuttuivat. YK ja turvallisuusneuvosto mahdollistavat suojeluvastuun rakentumisen ja nämä käytännöt ilmentävät sekä pluralistisia että solidaristisia periaatteita. Voidaan esittää, että muutokset käytännöissä olivat merkityksellisiä sekä suojeluvastuun rakentumiselle että kansainvälisen yhteisön primääri-instituutioille. Ihmisoikeudet saattavat olla ensisijaisia suhteessa suvereniteettiin joidenkin käytäntöjen kohdalla ja tämä suurvaltainstituution myötävaikutuksella. Primääri- ja sekundääri-instituutiot ovat konstitutiivisessa suhteessa.

Analyysissa havaittiin myös joitakin uusia käytäntöjä. Esimerkiksi UNMISS avasi tukikohtansa pakeneville siviileille, mikä oli eettisesti oikea ratkaisu. Myös uusia ongelmatilanteita syntyi, koska turvallisuusneuvosto ei halunnut toiminnallaan tukea vakavia ihmisoikeusrikkomuksia tehneitä tahoja kuten Etelä-Sudanin hallitusta. Turvallisuusneuvosto ei kyennyt siirtämään Etelä-Sudanin tilannetta Kansainväliselle rikostuomioistuimelle, vaikka tehdyistä rikkomuksista keskusteltiin turvallisuusneuvoston kokouksissa. Suvereniteetti on ensisijainen suhteessa ihmisoikeuksiin, mutta kuitenkin niin että rankaisemattomuuden periaate ei ole enää koskematon. Rauhanturvaoperaatio UNMISSin mandaatit olivat myös varsin laajoja heijastellen Etelä-Sudanin konfliktin moninaisuutta, mutta ilman riittäviä resursseja. Tätä kautta voidaan osaltaan selittää sitä, miksi niin usein ajatellaan YK:n ja turvallisuusneuvoston epäonnistuneen tehtävissään.

Yhteenvetona voidaan esittää, että pluralismi ja solidarismi ilmenevät kansainvälisessä yhteisössä samanaikaisesti konstituoiden turvallisuusneuvoston toimintaa ja roolia kansainvälisen yhteisön institutionaalisessa kehityksessä, jatkuvuudessa ja muutoksessa.