Elokuvanteon digitalisoitumisen myötä ovat elokuvaleikkaajan työvälineet ja työtavat muuttuneet radikaalisti viimeisen 15 vuoden aikana. Filmimateriaali on jäänyt historiaan ja tilalle on tullut kasa kovalevyjä. Leikkauspöytä mahtuu tarvittaessa selkäreppuun ja leikkaaminen voidaan aloittaa jo kuvausten kanssa samaan aikaan.

Opinnäytetyö käsittelee 2000-luvun elokuvaleikkaajan työtapoja. Työssä tutkitaan kolmen haastattelun pohjalta, kuinka leikkaaja suorittaa ensikosketuksensa materiaalin ja mitä sen matkan aikana tapahtuu, aina ensimmäisestä versiosta valmiiseen elokuvaan asti. Lisäksi leikkaajat kertovat minkälaisia työtapoja heidän ja ohjaajien välillä vallitsee.

Tutkielma kurkistaa myös tämän päivän leikkaamoon ja esittelee sille tyypillisiä piirteitä. Teknologian kehitys on mahdollistanut leikkaajan irtaantumisen tuotantoyhtiön kalliista leikkausyksiköstä ja antanut hänelle vapauden suunnitella itselleen sopiva työympäristö.

Vapaus omasta työskentelystä on tuonut leikkaajalle myös vastuuta omista työtavoistaan ja hyvinvoinnistaan. Opinnäytetyön viimeinen osa käsittelee työhyvinvointia yleisellä tasolla, sekä paneutuu leikkaajan työpisteen ergonomisiin vaatimuksiin.

Tulevaisuudessa elokuvaleikkauksen alkuvaiheen mekaaninen työ tulee helpottumaan kuvauslaitteiden älykkyyden kasvaessa. Leikkausassistenteille ei ole enää samanlaista tarvetta kuin ennen, koska metadata siirtyy leikkausprojektiin digitaalisesti. Kuvan ja äänen synkronoiminen tapahtuu aikakoodin perusteella sekä alkuperäismateriaalista tehtävät transkoodaukset tapahtuvat suoraan kamerassa.