Tutkimus tarkastelee Suomessa käytyjä päivähoitokeskusteluja esimerkkinä hyvinvointivaltion päämääristä ja vastuunjaosta käytävistä tulkintakamppailuista. Tutkimuksessa kysyn, miten julkiset päätöksentekijät ja kansalaiset rakentavat näkemyksillään julkisen vallan ja kansalaisten suhdetta. Lisäksi kysyn, miten hyvinvointivaltion politiikan hallitsevat tulkintatavat ja päätöksentekijöiden ja kansalaisten sosiaalinen asema määrittävät ja mahdollistavat näiden osallistumista tulkintakamppailuun.

Tutkimuksessa kehitän tulkintakamppailujen tarkastelemiseksi tulokulman, jonka lähtökohtana ovat Pierre Bourdieun kulttuurisosiologia, foucault’laisissa tutkimuksissa käytetty subjektiaseman käsite ja Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n oikeuttamisen teoria. Tulokulmassa kulttuuri hahmottuu yhteiskunnallisten valtasuhteiden tuloksena sekä niiden uusintamisen ja haastamisen välineenä. Tutkimuksen empiirisenä aineistona on päivähoitoa käsitteleviä lehtikirjoituksia ja asiakirjoja. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivuilla vuosina 1972–2006 julkaistujen artikkeleiden avulla tarkastelen päivähoitokeskusteluissa kansalaisille ja julkisen vallan toimijoille rakentuneita, hallitsevia diskursiivisia subjektiasemia ja niissä tapahtuneita muutoksia. Julkisten päätöksentekijöiden tulkintoja tutkin eduskunnan puheenvuorojen ja aloitteiden sekä kunnan asiakirjojen avulla. Kansalaisten esittämien näkemysten tutkimisessa puolestaan käytän päivähoitoikäisten lasten vanhempien kirjoittamia kuntalaisaloitteita ja yleisönosastokirjoituksia. Sekä päättäjien että kansalaisten tulkintoja edustavat tekstit sijoittuvat ajallisesti 2000-luvun alkuun. Aineiston analyysissä sovellan greimasilaisessa semiotiikassa kehitettyjä aktanttimallia ja pragmaattisten modaliteettien analyysia.

Päivähoitokeskusteluissa politiikan kohteiksi asetetaan yleisimmin lapsi, äiti, isä tai perhe. Näiden hyvinvointia turvaava tai toimintavapauksia rajoittava julkinen valta puolestaan asemoidaan valtion, kunnan ja hyvinvointityön ammattilaisten subjektiasemiin. Sekä päätöksentekijät että kansalaiset haastavat tai puolustavat vallitsevaa käytännön politiikkaa kytkemällä näihin subjektiasemiin oikeuksia ja velvollisuuksia sekä ominaisuuksia, joihin oikeudet ja velvollisuudet perustuvat. Päätöksentekijöiden ja kansalaisten esittämiä tulkintoja yhdistää lisäksi se, että niissä lapsen, äidin, isän ja perheen sosiaalisten oikeuksien turvaaminen ei yksin riitä päivähoitopolitiikan oikeutukseksi, vaan sen tulisi palvella myös yhteistä hyvää eli olla kansantai kunnallistalouden näkökulmasta rationaalista käytännön politiikkaa. Sen sijaan näkemykset keinoista, joilla nämä molemmat tavoitteet olisivat saavutettavissa, jakaantuvat niin päättäjien kuin kansalaistenkin keskuudessa.

Päättäjät ja kansalaiset tekevät kannanotoistaan vakuuttavia ja pyrkivät horjuttamaan kilpailevien tulkintojen uskottavuutta yhdistämällä hallitsevia käsityksiä julkisen vallan ja kansalaisten välisestä vastuunjaosta. Heidän asemansa kamppailun vastakkainasetteluissa vaikuttaa kuitenkin siihen, millä jaetuilla diskursiivisilla lähtökohdilla he pystyvät oikeuttamaan tulkintansa. Paikallisella tasolla vastakkain asettuivat kunnan viranhaltijoiden päivähoitojärjestelmän kokonaisvaltaista toimivuutta korostavat näkemykset ja luottamushenkilöiden kuntalaisten sosiaalisia oikeuksia puolustavat näkemykset. Kansalaiset kritisoivat kannanotoissaan kunnallisen byrokratian lähtökohtana olevaa tehokkuusajattelua sekä toisaalta kyseenalaistivat kunnallisen päivähoitopolitiikan taloudellisen tehokkuuden ja lainmukaisuuden. Lisäksi kansalaiset kävivät kamppailua, jossa osapuolet korostivat joko päivähoidon tai kotihoidon paremmuutta. Eduskunnassa puolestaan kamppailivat keskenään hallitus- ja oppositiopuolueet vastakkaisine tulkintoineen, joista edelliset puhuivat yksilön ja jälkimmäiset perheen sosiaalisten oikeuksien puolesta.

Tutkimus väittää, ettei hyvinvointivaltio poliittisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä palaudu pelkästään yhteiskunnan ja institutionaalisen politiikan suuriin muutoksiin. Tulosten perusteella hyvinvointivaltion politiikkaa ei voida täysin ymmärtää ilman että tarkastellaan myös sitä, miten hyvinvointivaltiota tuotetaan, ylläpidetään ja oikeutetaan jokapäiväisessä kansallisessa ja paikallisessa sekä usein pienimuotoisessakin poliittisessa toiminnassa.