Populaarikulttuurin representaatiot kiinnostavat johtamis- ja organisaatiotutkijoita. Viime vuosina on korostettu kuinka ne tarjoavat helposti saatavilla olevan koealustan laadullisille teorioille sekä sisältävät kritiikkiä kulttuurissa. Tämä tutkimus tarkastelee näitä mahdollisuuksia Wall Street -elokuvien (Oliver Stone, 1987; 2010) ja niiden julkisen vastaanoton kautta kahdella eri tavalla. Ensinnäkin tutkimus analysoi elokuvien narratiivien kautta kuinka eri henkilöhahmojen identiteetti rakentuu kamppailuna sosiaalisissa ja organisatorisissa konteksteissa. Toiseksi tutkimus keskustelee kuinka molemmat elokuvat voidaan tulkita tietyntyyppisinä parodioina ja sosiaalisena kritiikkinä.

Tutkimuksen teoreettisena perustana oletetaan, että identiteetti on nonsubstantiaalinen, jatkuvasti ihmisten tekemisien ja sanomisien myötä rakentuva ilmiö. Tutkimuksessa sovelletaan erityisesti Mats Alvessonin (2010) esittämää seitsemän kuvan metaforista lähestymistä identiteettiin. Narratiivien analyysin kautta käy ilmi kuinka päähenkilöiden identiteettien rakentumista kuvaa parhaiten ”kamppailijat” -kuva, joka ottaa huomioon subjektiviteetin muodostumisen ristiriidat, vaikeuden ja avoimuuden eri tulkinnoille, mutta toisaalta tunnustaa myös mahdollisuuden suhteellisen eheään käsitykseen itsestä. Tämän kuvan kautta analysoidaan kuinka päähenkilöiden subjektiviteetti rakentuu eri diskurssien ja käytäntöjen leikkauspisteissä, jossa hahmot kamppailevat säilyttääkseen positiivisen käsityksen itsestä.

Tutkimuksessa ehdotetaan Alvessonin (2010) kartoitusta täydentävää kuvaa identiteetin tutkimukseen. Tämä ”klovnien” kuva keskittyy jonkin kulttuurisen käytännön parodiseen liioitteluun. Tästä näkökulmasta esitetään, että kriittiset identiteettitutkijat voisivat kiinnittää huomiota myös parodiseen kyseenalaistavaan identiteettipolitiikkaan, joka tapahtuu populaarikulttuurissa. Klovnien kuvan kautta tutkimuksessa esitetään uudenlainen tulkinta ensimmäisestä Wall Street -elokuvasta stiob-tyyppisenä estetiikkana (Boyer &Yurchak 2010), jossa liioittelu on usein niin lähellä niitä muotoja ja sisältöjä, joita se pyrkii matkimaan, että se hämärtää rajanvedon parodisen ja vilpittömän representaation välillä (Boyer 2013). Tämä ilmenee myös elokuvan ambivalentissa vastaanotossa. Vaihtoehtoisten kritiikin muotojen tunnustaminen (esim. stiob) ja niiden kanssa liittoutuminen nähdään arvokkaana kriittisessä johtamis- ja organisaatiotutkimuksessa, koska vaikka niiden esitystapa on erilainen, niiden poliittiset päämärät ovat errattain samankaltaisia (Pullen & Rhodes 2013).