Kullakin esittelemistäni jäsentelytavoista on omat erityiset piirteensä, ja niitä tarkastelemalla voidaan analysoida teoksen ilmaisun eri aspekteja ja tapoja, joilla niitä on hyödynnetty välittämään joko erilaisia teoksen sisällön elementtejä tai esteettisiä vaikutelmia. Esittämäni kategoriat ovat sumeita ja monilta osin niiden keinot ja funktiot sulautuvat toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa mitä moninaisimmilla tavoilla, erityisesti niillä tarkoituksellisesti kokeilevissa teoksissa kuten Kare Kano. 6.1 Muoto Ilmaisun muoto käsittää ne tavat, joilla ilmaisujatkumoa on manipuloitu ilmaisun tuottamiseksi: se sisältää merkin omaan olemukseen liittyvät esteettiset piirteet. Kun tutkitaan merkin muotoa, tutkitaan kuinka ilmaisun fyysiseen olemukseen liittyvät piirteet muodostavat vaikutelmia tai merkityksiä.

Kare Kanon tyyliä hallitsee geneerinen animeilmaisu, ja suurin osa tyylillisestä vaihtelusta tapahtuu manga- ja animekerronnan enemmän tai vähemmän vakiintuneiden säännönmukaisuuksien puitteissa. Tyylistä havaitaan, että sarja usein pyrkii enemmänkin simuloimaan ja kehittelemään shōjo-mangan ilmaisukeinoja kuin luomaan täysin originaaleja tyyliratkaisuja.

Materiaalisuuden puolella nähdään enemmän innovaatiota, ja sarjassa käytettyjen ilmaisujen tuottamiseen on käytetty useita erilaisia kuvan tuottamisen keinoja. Erilaiset materiaaliset efektit ovat usein keskeisessä osassa sarjan ilmeessä; tässä nähtäneen Japanin esteettiseen perinteeseen kuuluva taideteoksen materiaalisten aspektien kunnioitus. Ajoittain Kare Kanossa käytetyt keinot menevät itsetietoisuuden, ironian ja jopa subversiivisuuden puolelle. Sarjan edetessä sille alkaa vakiintua tietynlainen kevyesti koodattu ilmaisujen repertuaari ja konventioita, joiden perusteella eri ilmaisuja tyypillisesti käytetään, mutta keinojen variointi ja yhdistely pitää ilmaisun verrattain tuoreena.

Eksplisiittistä materiaalisuutta käytetään rikkomaan diegeettistä illuusiota niin, että katsoja herää tiedostamaan esityksen toteutustavan ja nauttimaan materiaalien omista esteettisistä ominaisuuksista. Parhaimmillaan hienovaraisesti käytettynä tämä kokemus sulautuu saumattomasti ilmaisun varsinaisiin denotaatioihin ja konnotaatioihin, muodostaen niiden kanssa tasapainoisen kokonaisuuden. 6.2 Muodostustapa Kun tutkitaan merkin muodostustapaa, tutkitaan keinoja, joilla ilmaisu on korreloitu sisältöön, tapoja, joilla näitä eri keinoja on käytetty eri tilanteissa sekä niiden vahvuuksia ja heikkouksia viestittäessä eri tyyppisiä sisältöjä. Keskeisin akseli on esittävyyden ja ei-esittävyyden vaihtelu, jota Econ typologia laajentaa ja hienovaraistaa.

Difficilis-merkkien tyypillisin käyttötarkoitus on viestiä diegeettisiä asioita: hahmojen toimintaa ja reaktioita sekä miljöön fyysisiä ja jossain määrin myös affektiivisia ominaisuuksia. Facilis-ilmaisuilla puolestaan viestitään tyypillisesti abstrakteja ja symbolisia asioita. Esittävyys korreloi osittain muodon kanssa niin, että vahvan materiaalisuuden tai hyvin ekspressiivisen tyylin koetaan heikentävän esittävyyttä.

Kare Kanossa käytetään hyvin laajaa skaalaa erilaisia esittämisen keinoja, mikä vaatii katsojaa vaihtelemaan ja uudelleenarvioimaan tulkinnallisia strategioitaan. Yleisesti ottaen sarjassa nähdään kuitenkin taipumus suosia konventionaalisia (facilis-) ilmaisuja tai toisaalta esittävyyden ja konventionaalisuuden raja-aluetta. Yksittäiset kuvat tai tyylittelykeinot ammennetaan usein lähes suoraan geneeristen manga- ja animeilmaisujen varastosta. Kare Kanossa innovaatio toteutuu paljolti ilmaisujen rinnastuksessa, syntagmaattisella tasolla. Kare Kanon esittäminen siis lähestyy kielellistä tapaa tuottaa merkityksiä valmiiden ilmaisujen rinnastuksista enemmänkin kuin esittävää tapaa, jossa ilmaisut tulkitaan havainnon prosessien kautta. Jotkin konventionalisoituneimmat merkit voivat jopa muodostaa toisten ilmaisujen kanssa piktogrammien kaltaisia “yhdistelmämerkkejä”. Tässä kenties nähdään Japanin kirjoitusjärjestelmän vaikutus manga- ja animeilmaisuun.

Kare Kanossa käytetään myös paljon keinoja, jotka pyrkivät rikkomaan esittävyyden ja ei-esittävyyden rajapintaa ja tuomaan esittävät ilmaisut konventioiden alaisuuteen, vapaasta kehittelystä säännönmukaisuuksien alle, havainnon simuloinnista kulttuurisesti määritettyjen skeemojen alle. Tämä toteutuu tyylittelyn avulla niin, että johonkin esittävään ilmaisuun yhdistetään abstrakti sisältö, ja toiston tai muun säännönmukaisuuden kautta luodaan niiden välille alustava konventio. 6.3. Diegeettisyys IIlmaisun diegeettisyys määrittää sen suhdetta kerrontaan: tukeutuuko se todellisen maailman tulkintaa ja jäsentelyä myötäileviin prosesseihin vai abstraktimpiin ilmaisukeinoihin, tai onko se jopa kokonaan juonen ulkopuolinen, kerrontaa kontekstoiva ja jäsentävä elementti; näin tarkasteltuna diegeettinen ilmaisu on esittämistä ja semidiegeettinen kertomista. Ekstradiegeettisyys puolestaan muistuttaa kerronnan vastinetta muodolle sikäli, että se kuvaa ilmaisun niitä elementtejä, jotka eivät sisälly sen denotatiiviseen sisältöön, mutta ovat välttämättömiä joidenkin narratiivisen rakenteiden muodostumiselle.

Koska diegeettiset merkit (jo määritelmällisestikin) esittävät tarinan maailman konkreettisia asioita, on selvää, että juonen tapahtumien edistäminen tapahtuu enimmäkseen niiden kautta: ne esittävät hahmoja, tapahtumia ja miljöötä. Semidiegeettiset ilmaisut puolestaan viittaavat narratiiviseen sisältöönsä epäsuorasti ja viestivät juoneen liittyviä abstrakteja asioita, kuten hahmojen psykologiaan tai subjektiuteen liittyviä asioita tai muita sellaisia sisältöjä, joiden esittävä toistaminen valitulla medialla olisi vaikeaa tai mahdotonta. Epäsuoruus tekee merkeistä moniselitteisempiä, mikä “virittää” ne toimimaan erilaisilla metaforisilla ja symbolisilla tavoilla. Ekstradiegeettiset ilmaisut taas toimivat puhtaasti kerrontaa kehystävinä ja jäsentävinä elementteinä.

Kare Kanon kerronnalle on tyypillistä nimenomaan semidiegeettisten ilmaisujen suuri määrä. Sarja on romanttinen komedia, joten tunteiden ja ihmissuhteiden tapaiset abstraktit asiat ovat siinä hyvin keskeisiä, eikä sarjaa tehtäessä ilmeisestikään ole haluttu rajoittaa kerronnan mahdollisuuksia niihin elementteihin, joilla olisi fyysinen vastine tosimaailmassa. Sarjan ekstradiegeettinen kehystys tukee sen kokeellista linjaa sisältämällä itse joitain epäkonventionaalisia esitystapoja.

This study concerns the different ways that meaning can be formulated in visual signs and texts in animation, particularily in Japanese animation (anime). I examine three basic aspects of signs: 1. the stylistic and material qualities of the sign expressions themselves, regardless of the possible denotative contents assigned to them (form) ; 2. the relationship between the expression and the content of a sign, particularily the axis of representationality as seen through the typology of sign formation by Umberto Eco in his Theory of Semiotics (formulation) and 3. the relationship between a sign and the narrative context within which it is placed, or its ’diegetic’ status as the concept is used in theories of cinematic narration (diegeticity). I study the ways that these aspects participate in the formation of meaning or affect the interpretation of the perceived content of the signs. I apply this theoretical framework to the Japanese animation series His and Her Circumstances (Kareshi kanojo no jijō, abbreviated as ’Kare Kano’ ), which is known for its extravagant narrative style and frequent use of expressive devices borrowed from japanese comics (manga). This study demonstrates that the different qualities of the expressions are used to communicate either aspects of the plot (such as actions or events, qualities of the characters or the concrete or abstract aspects of the milieu) or function as syntactic or narrative devices. The usage of these qualities can be shown to refl ect aspects of Japanese culture; particularily artistic traditions and some social concepts. Form in Kare Kano reflects on the other hand the strongly conventional styles of anime and manga or, when the material qualities of the expressions are emphasized, the subjectivity of the presented images. In formulation, representational images generally present concrete aspects of the plot, such as characters, actions and milieu. Nonrepresentational images are often used to communicate abstractions like the characters’ emotional or psychological states. A range of stylizations are used to communicate social and psychological phenomena, including some that are specific to the Japanese culture, such as the division between the public face (taemae) and the private feelings (honne). Many of the nonrepresentative signs have their origin in the symbolic vocabulary of manga. The progress of the plot is upheld through diegetic imagery, with extradiegetic expressions performing mostly syntactic functions. It was interesting to note the wide range of expressions that challenge this division by referring to diegetic elements of the story with signs that are themselves unquestionably nondiegetic: I have called this category of signs ’semidiegetic’. Their relationship with the narration can be formulated in several different ways that suggest subtly different interpretations of the signs. Overall, they compose of a rich array of symbolic and metaphoric narrative devices.