Koneenkäyttäjä Reino Vahteri ja arkistofilmi esittelevät 1956 avattua turkulaista Domino-teatteria. Vahteri on kirjannut kaikki kankaalle ajamansa elokuvat työvihkoonsa. Helsinkiläinen Satu Koskimies on pitänyt omaa elokuvapäiväkirjaansa ja kertoo katsojakokemuksistaan. Helsingin Tennispalatsin näytäntöön jonottavat nuoret kertovat yhtä lailla, kuinka elokuvat tempaavat mukaansa ja käyvät tunteisiin.

Kauko Puustinen kuvailee aikaa, jolloin pianisti tai orkesteri säesti mykkäelokuvien esityksiä, ja Matti Kassila kertoo ensimmäisestä elokuvakokemuksestaan Haapamäen työväentalolla. Marjut Kekäle muistaa lapsuutensa jännittävät sunnuntai-iltapäivien Tarzan-elokuvat. Aki Kaurismäki näki ensimmäisen elokuvansa valkokankaalta noin nelivuotiaana Orimattilassa. Se oli myös Tarzan-elokuva, jonka juonen hän ymmärsi aivan väärin. Liisa Pajukaarre muistelee eksoottisen ensielokuvansa sijoittuneen itämaille.

Arkistofilmi näyttää, kuinka aikoinaan käytetty nitraattifilmi palaa räjähdysmäisesti. Teatterinomistaja- Matti Asikainen kertoo tuhoisista teatteripaloista. Vuonna 1927 elokuvateatteri Imatran palossa kuoli 21 katsojaa. Sen seurauksena Suomen Biografiliitto ja Ammattienedistämislaitos ryhtyivät järjestämään kursseja elokuvakoneenhoitajille. Vahteri osallistui kuukauden kestäneelle kurssille Helsingissä. Kokelaat saattoivat tehdä insinööriajossa toisilleen jäynää, koneenkäyttäjä Kaino Iltanen kertoo. Tutkinnon suorittaneen tuli tuntea sähkötekniikkaa ja turvallisuussäädökset, osata tehdä filmiliitokset ja säätää hiilivalo niin, että kuva säilyi kankaalla kirkkaana. Tutkinnon suorittanut koneenhoitaja oli aikoinaan kingi, joka ensi-iltateatterissa näytti elokuvat valkoinen työtakki yllään, sanoo Jari Mäkilä.

”Isoisäni Nikolai Philp oli melko originelli mies”, esittelee Ann Philp elokuvateatteriketjun omistajan, joka arkistotallenteella kertoo Pohjamaalla 1920-luvulla alkanutta toimintaansa. Hänen vaasalaisen Gloria-teatterinsa saliin kuljettiin valkokankaalla alla olevista pariovista: näin salissa jo oleva saattoi nähdä muut tulijat. Vuonna 1906 perustettu Forssan elävienkuvien teatteri esitellään maan vanhimmaksi maaseututeatteriksi. Sen tiloissa toimii myös mykkäelokuvafestivaali.

Leo Nordberg kertoo tilanneensa filmitähtien kuvia elokuvalehdestä kopioimansa kirjepohjan avulla. Myös Keijo Karhunen ihaili elokuvanäyttelijöitä; arkistofilmillä nähdään tähtiä ihailijajoukon ympäröiminä. Nordberg kertoo sotavuosien suosikkinäyttelijän Tapio Nurkan varastaneen vaikeuksiin jouduttuaan Adlonista esiripun, josta oli tarkoitus tehdä naisten iltapukuja. Nuoriso pani aikoinaan rahansa elokuviin, kun muita huvituksia ei juuri ollut, Ata Hautamäki ja Timo Honkala kertovat. Honkala kertoo Helsingin keskustassa Heimolan talossa sijainneesta Alohasta, jossa järjestettiin kutsuvierasnäytäntöjä, kuten arkistofilmi näyttää.

Forssan työväentalon Kino Kuhaan nuori Ville Koivisto kavereineen livahti salaa ilmanvaihtoluukun kautta; nyt salissa pelataan boggiaa. Kassila kertoo harjoittaneensa lapsena myös samantapaisesti elokuvien salakatselua, Nordberg puolestaan paljastaa päässeensä Adlonin näytäntöihin käytetyillä, mutta ehjiksi liimailemillaan pääsylipuilla. Osmo Leivolla ja Aatto Wuorenlinnalla on muistissaan kerrat, jolloin punaisiin mantteleihin ja koppalakkeihin sonnustautuneet vahtimestarit nappasivat pummilla pyrkineet kiinni; paikannäyttäjätytöillä oli kiiltävillä napeilla somistetut siniset puvut. Lappeenrantalaisen 1930-luvulla rakennetun Kino-Aulan koneenkäyttäjä Ahti Pitkänen kertoo pukeneensa vielä 1960-luvulla Ben Hurin ensi-illan kunniaksi vaksin puvun ylleen. Kilpailevan Nuijamies-teatterin sisätilat nähdään arkistofilmillä vastavalmistuneina 1950-luvun alkupuolella ja myös sittemmin uusitussa asussaan. Sen omistajat Raija Luotola ja Merja Luotola-Maarnela kertovat teatterinomistajasuvustaan. Koneenkäyttäjä Jaakko Maarnelan lapset Linda ja Henry Maarnela ovat suvun nuorimpina mukana toiminnassa. Haminalaisen Bio Rex -teatterin yrittäjä Lasse Lind käy läpi oman laitoksensa historiaa.

Nikolai Philp esittelee tallenteella ”laitteen nimeltään elokuvan kuolema” eli television, jonka suosio aiheutti 1960-luvulla suuren mullistuksen elokuva-alalle ja vei teattereilta katsojat. ”Kato kävi”, sanoo Asikainen. Hän ja ylistarolaisen Matin-Tuvan koneenkäyttäjä-teatterinomistaja Anssi Luoma kertovat teattereiden valinneen ohjelmistoonsa yleisöä vetäviä eroottisia elokuvia, joita televisiossa ei näytetty.

Teattereita suljettiin ja teatterirakennuksia purettiin, mm. Porissa Fennia. Helsingissä Aloha- ja Arita-teatterit katosivat Heimolan talon purun myötä. Kinopalatsi purettiin 1965. ”Se oli iso häpeä kyllä, se olis pitänyt säästää”, Kassila sanoo. Peter von Baghin mukaan homma hoidettiin nopeasti. ”Viime hetkessä herännyt julkinen keskustelu ei ehtinyt vielä kantaa hedelmää, kun jo purkupäätöksen nopea toimeenpano hukutti virinneen keskustelun kiviporien meluun”, uutisfilmin selostaja toteaa.

Maaseututeattereiden parasta aikaa oli 1950-luvun alkupuolisko, Luoma kertoo selatessaan elokuvajulistekokoelmaansa. Matin-Tupa on toiminut vuodesta 1941. Luoman isä työskenteli konehuoneessa, äiti myi lippuja ja poika oli toiminnassa mukana pienestä asti, kuten nyt hänen tyttärensä Maija Kormano, joka puolestaan opastaa alalle omaa tytärtään. Bio-Salon omistaja ja koneenkäyttäjä Jari Mäkilä painottaa, että alasta pitää olla kiinnostunut, muuten teatterinpidosta ei tule mitään. Hänen nuori Jesse-poikansa lataa omatoimisesti projektorin näytäntöä varten. Isoisä, koneenkäyttäjä ja teatterin 1948 perustanut Jukka Mäkilä hyväksyy työn laadun.

Kiertueyrittäjä ja teatterinomistaja Pasi Raivonen selaa isänsä 1938 perustaman Soihtu-Filmin kolmekymmenvuotiselta toimintakaudelta kertyneitä valokuvia. Hän oli kiertueilla mukana pikkupojasta lähtien. 1950-luku oli elokuvakiertueitten kulta-aikaa: parhaimmillaan Suomessa oli tien päällä 120 kiertuetta, hän kertoo. Nykypäivän kiertue-elokuvateatteri Filmipyörän omistaja näyttää, miten Tuntemattoman sotilaan ulkoilmaesitys pannaan pystyyn. Asikainen muistaa elokuvan tehneen 1955 voimakkaan vaikutuksen: katsojat poistuivat teatterista hiljaisina, osa itki. Raija Luotola kertoo elokuvan keränneen Nuijamieheen enemmän katsojia kuin mitä kaupungissa oli asukkaita. Nordberg muistelee helsinkiläisen Tivoli-teatterin tuhoutumista jatkosodan pommituksissa: 27 ihmistä kuoli ja 200 loukkaantui, suuri osa heistä oli lapsia.

Luoma muistaa ensimmäisten kuvanauhureiden tulon markkinoille 1980-luvulla. Asikainen kertoo videovuokraamoiden tappaneen monta teatteria. Myös kiertuetoiminta romahti, Raivonen toteaa. Moni teatteri sulki ovensa ja tiloihin tuli muita toimijoita. Koneenkäyttäjä Tapio Koski vierailee entisessä Vaasan Kinemassa, joka toimii nyt keilahallina, ja Nordberg biljardisalissa, joka aiemmin oli Kino Ritz. Vapaamuurarit kokoontuvat Helsingissä entisen Kino Aulan tiloissa. Juha Lindroos esittelee helsinkiläisen Kultaisen lyhdyn tiloja, jotka muutettiin 1980-luvun alussa Jehovan todistajien valtakunnansaliksi.

”Takapenkki oli romantiikkaa kaipaavien oma penkkirivi, se oli sitä pussailua ja halailua ja kähmimistä varten.” Lapsia on pantu alulle teatterin hämärässä aitiossa, tietää Asikainen. Omassa kotiteatterissaan viihtyvät leffahullut Juha ja Sari Korhonen vihittiin Kuopion Kuvakukossa.

Elokuvatekniikka on muuttumassa digitaaliseksi. Konneveteläisessä Navettakinossa digitaaliprojektori on sijoitettu entiseen karjakeittiöön. Koneenkäyttäjä ja teatterinomistaja Matti Kakko kertoo, että lievän navetan tuoksun saattoi aistia vuonna 2002, kun hän nuorena poikana aloitti teatterissaan esitykset Kulkurin valssi -elokuvalla. Videotallenne näyttää, kuinka pojat latasivat vanhan filmiprojektorin esitystä varten.

Peter von Bagh luonnehti digitaalista kuvaa kuolleeksi ja jähmeäksi. ”Onnen tuottaa se valon draama, mikä siinä [filmi]kopiossa helmeilee”, hän sanoo ja siteeraa myös Aki Kaurismäkeä, jonka mukaan filmikopio on valoa ja digitaalinen kopio on elektroniikkaa. Laitemyyjä Lars Biström valmistelee Riihimäen Kino Sampoon asennettua digitaalista projektoria käyttökuntoon. Finnkinon Vantaan varastolla tarpeettomaksi käyneet filmikopiot puretaan keloilta: arkistokappaleet toimitetaan Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon, loput Italiaan tuhottavaksi. Varastopäällikkö Juhani Suokas toteaa, että filmikopioista tuli ongelmajätettä. Finnkinon tekninen johtaja Ari Saarinen kertoo digitalisoinnin lähteneen elokuvastudioiden tarpeista, mm. logistiikkakulut saadaan näin huomattavasti halvemmiksi. Kino Tuomarilan toiminta päättyy, sillä kustannussyistä sitä ei kannattanut digitalisoida, kertoo Reijonen, joka on pyörittänyt teatteria 34 vuotta. Myös Kino Kouvo suljetaan. Työpaikoista tyhjentyvällä tehdaspaikkakunnalla ei riitä porukkaa teatterin, koneenkäyttäjä-teatterinomistaja Jukka Koistinen toteaa ja siivoilee aulan nurkkia konehuoneen purun jälkeen. Vanhojen koneenhoitajien työsuhteita päättyy. ”Vähän silmäkulma kostu”, toteaa koneenkäyttäjä Pekka Laukkanen. Vahteri kerää konehuoneesta tavaransa, sammuttaa virrat ja sulkee oven perässään.

Mutta yhä teattereiden suosikkielokuviin jonotetaan samoin kuin vuosikymmeniä aiemmin. Yrittäjät Veikko Viitanen ja Marko Hartama esittelevät kouvolalaiseen kauppakeskukseen valmistuvaa Kino 123 -elokuvateatteriaan. Ville Koivisto kertoo elokuvateatterien tulevan jatkossakin toimeen tarjoamalla asiakkailleen yhteisöllisiä elämyksiä. Helsingissä entisen Kino Unionin ja Alfa Romeon tiloissa toimiva WHS Teatteri Union tarjoa kokeellisia taide-elokuvatapahtumia, kertoo taiteellinen johtaja Ville Walo. Teatterissa esitetään musiikin säestyksellä sama Kuningattaren rakastaja [Der Favorit der Königin] -mykkäelokuva, jolla Union aikoinaan 1924 aloitti toimintansa. Vehmaalla Tero Vallin Kuva-Tähden salissa alkaa elokuvanäytännön päätyttyä tanssit. Kun valkokangas nostetaan ylös, sen takaa paljastuvat perheen Cinema-orkesterin soittopelit. Kino Jalasjärven digitalisointi toteutettiin osin joukkorahoituksella; puuhamies Mikko Jokipii suunnittelee teatterin oheen saunaa. Helsingissä elokuvateatteri Orioniin saapuneet ihmiset ovat pukeutuneet näytännön aiheen mukaisesti. Aki Kaurismäki toteaa, että huhut elokuvateatterin kuolemasta olivat ennenaikaisia: sosiaalinen katsomistilanne on se mitä ihmiset kaipaavat.

Teksti: Jorma Junttila / Suomen kansallisfilmografia 2020