Suomi ja Saksa sotivat aseveljinä Neuvostoliittoa vastaan 1941-1944. Pohjois-Suomessa oli yli 200 000 Saksan armeijan sotilasta. Syyskuussa 1944 Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa. Saksan ja Suomen välille syttyi sota. Perääntyvien saksalaisjoukkojen mukana lähti satoja suomalaisia naisia.

Dokumenttielokuvassa Saksaan lähteneet Elma, Terttu, Kaisu sekä Roosa ja hänen Saksassa syntynyt poikansa Frans kertovat tarinansa. Mustavalkoiset ja värilliset arkistofilmit tukevat kerrontaa.

Kotitalossaan asuva Elma tietää ihmisten puhuvan hänestä saksalaisten vanhana huorana, vaikka hänelle itselleen sitä ei ole suoraan sanottu. Hänen äitinsä nimitti häntä aikoinaan myös huoraksi eikä ollut huolinut häntä muun perheen mukana sodan alta evakkoon Ruotsiin. Elma ei ollut huora eikä hyväksynyt nimittelyä. Hän lähti Saksaan.

Järvellä souteleva Frans on saksalaisen sotilaan poika, joka syntyi Hampurissa 1945, viikko sen jälkeen, kun Saksa oli antautunut. Isä oli tavannut Rovaniemellä Fransin äidin, Roosan, joka tuolloin työskenteli hotelli Pohjanhovissa ja sittemmin saksalaisten keittiössä. Lapin sodan sytyttyä paikkakunnalla ei katsottu hyvällä naisia, jotka seurustelivat saksalaisten kanssa. Roosa lähti miehen matkaan. Hän ei ole kertonut Fransille tämän isästä - eikä kerro huolimatta pojan pyynnöistä.

Kotonaan jumppaava 87-vuotias Terttu kertoo olleensa Kemin lentokentän saksankielen päätulkki. “Wenn ich die blonde Inge abends nach Hause bringe…”, Terttu tapailee iskelmän sanoja. Hän sattui samaan elokuvanäytäntöön kuin Manfredkin, joka pyysi Tertun istumaan viereensä. ”Se oli vähän niin kun menoa sen jälkeen.” Manfred oli sivistyneen perheen sivistynyt poika, ei erityisen komea, ”lyhköinen tanttura”, mutta älykäs ja kohtelias. Terttua ei pidetty kauniina, toisin kuin sisartaan, hän toteaa. Hänellä on muistona Manfredille rakas Goethen Faust-taskukirja. Terttu päätti lähteä Manfredin mukana Saksaan, vaikka tunsikin tuskaa jättäessään äitinsä Suomeen. Hänen ja Manfredin suhde kehittyi intiimiksi Norjan Altassa, mistä matka jatkui laivalla ja junalla Osloon.

Kaisu ei työskennellyt saksalaisten palveluksessa, mutta aselevon tultua hän lähti ystävättärensä kanssa venäläisiä pakoon saksalaisten mukana. Matkan aikana hän käytti salanimeä Gretel Laubberg. Hän lukee kotiväelleen syksyllä 1944 lähettämäänsä kirjettä, jossa hän toivoo voivansa vielä palata takaisin ”rakkaaseen Suomeemme, jossa ei ryssillä ole mitään sanomista. [- -] Jos nimittäin joku tuomitsisi teidätkin meidän mukaan lähteneiden vuoksi, älkää muistako pahalla. En voinut muuta.”

Saksankielen taitoisena Kaisu kirjoitti ystävättäriensä puolesta tulisia rakkauskirjeitä näiden sulhasille. Häntä häiritsi joidenkin nuorten tyttöjen moraalinen rappio. Kaisu kertoo, että Oslossa heille tehtiin ”lääkärintarkastus”: kaikkien tyttöjen piti marssia alasti kolmen upseerin editse. Hitlerin päiväkäskyn mukaan naisia piti kohdella aseveljinä, joten he pääsivät jatkamaan matkaa kohti Saksaa.

Kun Manfred ryhtyi järjestämään Tertulle matkaa vanhempiensa kotiin, Tertulle ”tuli järki päähän”. Laivamatkan jälkeen hän tapasi Manfredin vielä Hampurissa Rissenin kasarmeilla, missä hän työskenteli mm. sukkia parsien. Hän näki kuinka liittoutuneiden koneet lensivät kasarmin yli Hampuria pommittamaan. Hän kertoo, että suomalaisiakin vaadittiin tekemään Hitler-tervehdys, mutta sitä Terttu ei suostunut tekemään. Yleinen huhu tuolloin oli, että Hitler oli tullut hulluksi ja pureskelee mattoa työhuoneessaan.

Kaisun mukaan suurella osalla oli käsitys, että Saksassa olisi hyvät olot, mutta todellisuus oli ihan muuta. Värillinen arkistofilmi näyttää pommitusten raunioittamaa kaupunkia. Grohnin kasarmeilla Kaisu näki ensimmäisen kerran daavidintähteä kantavan naisen, joka pelästyi heitä, sillä heillä oli saksalaiset uniformut yllään.

Eräänä aamuna Kaisu törmäsi parakin ovella englantilaiseen sotilaaseen, jolle hän kertoi paenneensa venäläisiä. Englantilaisen mielestä venäläiset olivat hyviä ihmisiä, joita ei olisi tarvinnut paeta. Kaisu suuttui ja sanoi tietävänsä paremmin, jolloin englantilainen oli uhannut ampua hänet. Upseeri oli kuitenkin ohjannut Kaisun konsulaattiin ja kehottanut lähtemään kotiin.

Rauhan tultua Kaisu, joka asui amerikkalaisten valvomalla vyöhykkeellä, sai töitä sotilasyksikön päällikön sihteerinä. Tuolloin hän näki ensi kerran mustan miehen, joka oli pohjoisen napapiirin tytölle pelottava ilmestys.

Amerikkalaiset tekivät saksalaisten keskitysleireillä kuvaamista filmeistä koosteen. Kaikkien oli pakko katsoa se, muutoin elintarvikekorttia ei saanut, Kaisu kertoo. Arkistofilmi näyttää esityksestä poistuvia järkyttyneitä ihmisiä.

Frans lentää Saksaan vieraillakseen isänsä asuinpaikoilla. Hän kertoo, että äiti työskenteli Hampurissa liittoutuneiden palveluksessa ja jätti hänet lastenkotiin, mistä myöhemmin nouti hänet. Frans löytää isänsä talolle. Isä oli aliupseeri, joka jätti Fransin ja tämän äidin ja muutti perheensä luo. Fransin sisarpuoli ei halua olla Fransin kanssa tekemisissä.

Frans kertoo olleensa äidilleen vihainen siitä, ettei tämä jättänyt häntä Saksaan, koska ei huolehtinut hänestä Suomessakaan. Suomessa he asuivat äidin siskon luona Lapissa. Äidin sisko adoptoi Fransin 1949. Kasvattivanhemmat tiesivät, että Fransin isä oli saksalainen, mutta hekään eivät suostuneet kertomaan pojalle sen enempää asiasta. Sen sijaan kasvattiäiti nimitteli poikaa äpäräksi, huoran penikaksi ja antoi selkään.

Kaisu lähti kotimatkalleen Hampurin kautta Lyypekkiin, josta Punaisen Ristin oli määrä toimittaa naiset Suomeen. Suomalaisten merimiesten avulla seitsemän heistä pääsi jäniksinä matkaamaan Suomeen. Merimiehet opastivat tyttöjä, ettei perillä kannattanut sanoa paenneensa ryssiä, sillä suhdanteet olivat muuttuneet. Poliisi oli heitä vastassa Turun satamassa, mistä heidät vietiin karanteenileirille Hankoon.

Kaisu katselee Hangossa luhistumassa olevia parakkeja, jotka vaikuttavat hänestä tutuilta. Hän istahtaa portaille tupakalle. Valtiollinen poliisi epäili kaikkia Saksasta tulleita vakoilijoiksi. Kaisu joutui kolme kertaa ”erilliskuulusteluun”, josta ei tehty pöytäkirjaa. Kuulustelija oli ”tosi röyhkeä ja kommunismin läpitunkema”. Kaisu ei suostunut itkemään kuulustelijansa edessä. Terttu puolestaan sai olla rauhassa, sillä hänen äitinsä oli torikauppias, tavallista työläisväestöä.

Elma ei tunne lähdöstään mitään katumusta, sillä hän oli niin vihainen äidilleen. Kuinka sellaista voisi katua? Kun Elma palasi Saksasta kotiin, äiti ei häntä tervehtinyt, isä halasi. Äitinsä Elma edelleen kiroaa ja sanoo, että olisi halunnut kuristaa hänet.

Frans löytää isänsä haudan, jättää paikalle kukat ja istuu tovin kappelissa. Frans toteaa, ettei hän tunne mitään lapsenrakkautta biologista eikä kasvattiäitiään kohtaan.

Roosa sanoo antaneensa pojan siskolleen, koska tällä ei ollut lapsia: ”Oisko sitten ollut parempi, en tiedä…” Päätös oli vaikea, hän sanoo, mutta kertoo ajatelleensa, että näin olisi parempi lapselle. Hän ei haluaisi enää puhua asiasta, mutta suostuu sanomaan, että Fransin isä oli ”hyväluontoinen”, mutta meni entisensä luo. ”Kaikki on kestetty”, Roosa sanoo.

Teksti: Jorma Junttila / Suomen kansallisfilmografia 2015