Vaikka veteraanien ehdoilla tehty elokuva sai tunnustusta sotahistorian oppituntina, toteutuksesta oltiin montaa mieltä. ”Åke Lindmanin suururakka paljastuu draamadokumentiksi, jossa ohjaaja näyttelijöineen rekonstruoi tunnontarkasti ”siellä jossain” kaikkensa antaneiden silminnäkijätodistukset kiihkottomaksi, mutta tunteita liikuttavaksi rintamaraportiksi”, arvioi Hannu Björkbacka (Keskipohjanmaa 7.3.2004). ”Elokuvan ja television nykyiseen, lajityyppejä sekoittavaan ja toisilleen vieraita aineksia yhdistävään ilmaisuun tottuneen katsojan on helppo seurata Lindmanin paisuttelematonta faktatyyliä. Ehkä tämä on jopa tyydyttävin elokuvallinen tapa kuvata tärkeitä historiallisia käännekohtia.”

“Det strider mot Aristoteles förkunnelser att göra dokumentär i spelfilmsformat”, koki sen sijaan Krister Lindberg (Åbo Underrättelser 5.3.2004) monien lailla. ”Att hålla sig stramt till sanningen, och att gestalta levande personer, värda all respekt och dyrkan, som står bredvid och minns, det går inte. Personerna blir av nöden endimensionella, och även de duktigaste skådespelarna blir handfallna. [- -] Om man låtit spelfilmens regler råda, eller alternativt valt dramadokumentären, hade det blivit ett absolut mästerverk.”

”Niin kiinnostavia persoonia kuin Järv ja Marttinen varmaan ovatkin, he jäävät vain kasvottomiksi tinasotamiehiksi dramaturgialtaan rutikuivassa raportissa”, kritisoi myös Tapani Maskula (Turun Sanomat 6.3.2004). ”Itsenäisenä elokuvana Etulinjan edessä kaipaisi ammottavien saumojensa täytteiksi meheviä luonnehdintoja, yhteiskunnallista taustoitusta, kärjistyksiä, vastaväitteitä ja epäilyjä, jotka eivät ehkä vastaisi ahtaasti ihannoivia käsityksiä, mutta avaisivat rintamataktiikkaan hivenen inhimillistä näkökulmaa.”

”Kaikenlainen jermuilu ja hangoittelu esimiehiä vastaan suorastaan loistaa poissaolollaan”, huomautti elokuvan tarkoitusperiä arvaillut Antti Selkokari (Aamulehti 5.3.2004). ”Paikoin elokuvaa vaivaa suomalaiselokuville tyypillinen maaninen realismi, jossa fiktion ja autenttisuuden rajaa tietoisesti hämärretään esittämällä fiktio aitona palasena todellisuutta. [- -] Maaniselle realismille on ominaista väittää vaikka hampaat irvessä omaa fiktiota totuudeksi isolla T-kirjaimella.”

”On paikallaan, että myös tämä ruotsinkielinen yksikkö saa oman elokuvansa”, pohti Raimo Turunen (Karjalainen 5.5.2004) aiheenvalintaa. ”Mutta onko tarpeen vuosikymmenten jälkeen ruotia suomenkielisten ja ruotsinkielisten sotilaiden eroja kun kaikki kuitenkin taistelivat saman maan kansalaisina samassa armeijassa yhteisen asian puolesta.”

“Tobias Zilliacus esittää sodanaikaista Harry Järviä enimmäkseen älyllisen eikä niinkään ruumiillisen sisuskalutulkinnan kautta, kuten koko elokuvan näyttelijät tekevät. On virkistävää nähdä pitkästä aikaa älyllisyyteen pohjautuvaa näyttelijäntyötä”, kiitti Antti Selkokari pääosaa. Raimo Turusen mielestä taas ”Zilliacuksen nuori vänrikki Järv on vähällä tikahtua ideaalisuuteensa. Ilkka Heiskanen hektisesti mutta harkiten toimivana kuivan kälpäkkänä eversti Marttisena luo todentuntuisen kuvan kovan paineen piinaamasta rintamakomentajasta.”

”Kuvaukseltaan elokuva on kesäisinkin harmaa, väreistä pesty”, luonnehti Johanna Laurila (Katso 10/2004) visuaalista ilmettä. ”Systemaattinen tyylikeino tuo mieleen sodan vuodenajoista piittaamattoman turtumuksen, mutta yli kaksituntisessa elokuvassa se myös korostaa draaman latteutta.” Hannu Björkbackasta taas haalistetut seepiasävyt ”soveltuvat täydellisesti Lindmanin valitsemaan strategiaan. Etulinjan edessä mikään, edes väri, ei hypi silmille.”