Hopeakihlajaiset
Familjen på avvägar (ruotsinkielinen nimi)
Silver Betrothal Anniversary (englanninkielinen käännösnimi)
Les Fiançailles d'argent (ranskankielinen käännösnimi)
Silberverlobung (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Hopeakihlajaiset
Wilho Ilmarin ohjaama ja Martti Larnin käsikirjoittama Hopeakihlajaiset (1942) pohjautuu Klaus U. Suomelan näytelmään. Kevääseen 1941 sijoittuvassa tarinassa dosentti Einar Koskimaa (Paavo Jännes) hakee odontologian eli hammaslääketieteen professuuria. Häntä ei valita tehtävään, koska vallaton tytär Lotta Koskimaa (Liisa Tuomi) on aiheuttanut skandaalin koulun tansseissa. Turhautunut ja vaimostaan etääntynyt Einar ihastuu kandidaatti Raili Tervolaan (Lea Joutseno), johon mieltyy myös dosentin ylioppilaspoika Viljo Koskimaa (Tapio Nurkka).
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||
S |
||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
|
||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||
|
||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||
Kesä - syksy 1942 |
||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||
|
||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||
Klaus U. Suomelan palkittu käsikirjoitus oli ehditty nähdä jo näytelmäversiona, kun arvostelijat saivat elokuvan ruodittavakseen ja löysivät siitä teatterin makua. "Liekö itsensä näytelmän vaiko sitten filmikäsikirjoituksen laatijan vika", arveli O. Oh. (Ilta-Sanomat 30.11.1942), "mutta lähinnä filmatuksi teatteriksi Hopeakihlajaiset nyt elokuvana on muodostunut". S. S. (Salama Simonen, Uusi Suomi 30.11.1942) säesti: "[- -] tuntuu siltä kuin Hopeakihlajaiset olisi tarkoitettu alunperin näytelmäksi. Vaikka kamera tietenkin myöntää suuremman ja vilkkaamman liikkuma-alan kuin teatterilava, jäi Suomi-Filmin uutuudesta se kokonaisvaikutelma, että kysymyksessä on enemmän teatteri- kuin filmiesitys." "Teatterissa olivat sen vahvin puoli naseva ja pirteä vuoropuhelu ja eräät näppärät kohtaukset", vertaili O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 29.11.1942), "mutta elokuvassa nämä seikat, kun samanaikaisesti esitetään useita tapahtumasarjoja välähdyksittäin, jäävät katkeileviksi, hajanaisiksi ja auttamattoman hidastahtisiksi. Filmin koko alkupuoli onkin siten pitkästyttävä ja epämääräinen vailla tapahtumien kehityksen kiinteää otetta. Luonnekuvista ei tahdo syntyä edes ääriviivojakaan. Elokuvan ilmavuus ja laajempi liikkuvaisuus päinvastoin kuin olettaisi hajottavat ohuen juonen vähäisenkin kiinteyden. Syntyy vain sarja pitkäveteisiä ja hidastettuja irrallisia kohtauksia. Sen sijaan elokuvaan on valettu näytelmän kolea, sydämetön, paikkapaikoin miltei irvokas henki, jonka vastapainona ei ole kannattavaa, valoisaa huumoria, joka sovittaisi ja lämmittäisi. Yleisvaikutelma on siten kylmän kalsea." "Nähtyämme Suomi-Filmin Hopeakihlajaiset", aloitti P. T-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 2.12.1942), "toteamme ennen kaikkea, että pitkä oli välimatka yhtiön kirjoituskilpailun ensimmäisen ja toisen palkinnon saaneitten käsikirjoitusten välillä. Ensinmainittu, Kuollut mies herätti paitsi hauskana ja jännittävänä vilpitöntä ihastusta myös omaperäisenä, ehjänä ja johdonmukaisena elokuvatarinana. Mutta tässä toisessa [- -] ei ainakaan näitä ominaisuuksia näe liiemmälti." Jatkossa kirjoittaja antoi tunnustusta ohjaaja Wilho Ilmarille, jonka "on täytynyt luovailla kaikkien aineksien keskellä ja yrittää luoda kokonaisuus kaiken väliltä". "Ja ihmeteltävän hyvin hän lopulta on onnistunutkin, sillä vaikutelma Hopeakihlajaisista jää elokuvan vapaammissa puitteissa sittenkin jonkin verran luontevammaksi kuin näyttämöllä, joskaan Ilmarin jäntevässä ohjauksessa ilmeinen teatterimiehen ote ei vaikuta kokonaisuudessaan pelkästään ansioina." Muutkin tunnustivat Ilmarin "pätevän" (O. Oh.), "taitavan ja tunnollisen" (T. A. eli Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti 2.12.1942) panoksen. Kaikkein myönteisimmän arvion kokonaisuudesta antoi H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 30.11.1942): "Det som mest gladde en i filmen var den goda smak som hela tiden utvecklades, atmosfären utandades omisskännlig kultur [- -]. Det fordras både arbete, tålamod och framför allt sinne för de artistiska valörerna för att skapa ett dylikt intryck av hem och människor som ha ett intimt samband med varandra, och i det fallet är Wilho Ilmaris regi förtjänt av de vackraste lovord. Att filmen ibland blev litet stillastående, att den hade en liten bismak av teater och att slutet både blev oklart och lättvindigt, får väl snarare skrivas på Klaus Kurkelas (po. Suomela) än på Ilmaris minuskonto." Näyttelijöistä Paavo Jannes koettiin "miellyttävänä" (T. A.) ja hänen tulkintansa "taitavana" ja "tyylikkäänä" (P. T-vi). Lea Joutsenon osaa pidettiin komediennelle "epäkiitollisena" (P. T-vi): "Hän näyttelee 'villikissoja' oivallisesti, mutta hänen Raili Tervolansa jäi valjuksi", katsoi O. V-hl. Vastapainoksi Liisa Tuomen nähtiin onnistuvan ensimmäisessä suuressa osassaan: "En absolut succé", arvioi H. K. ja T. A. jatkoi: "Kun hän vielä saa enemmän kokemusta ja puhepuoli vahvistuu, niin hänestä on hyvä lisä meikäläiseen elokuvaan. Kiitosta ansaitseva ensiesiintyminen." - Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan. |
||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||
Elokuva perustui Suomi-Filmin marraskuussa 1940 julistamassa käsikirjoituskilpailussa toisen palkinnon saaneeseen nimimerkki Primo Amoroson aiheeseen, jonka tekijäksi osoittautui lehtori Klaus U. Suomela. Ensimmäisen palkinnon sai Simo Penttilän Kuollut mies rakastuu. Tuotantopäällikkö Risto Orko olisi halunnut jättää Suomelan aiheen toteuttamatta, mutta asian ratkaisi yhtiön toimitusjohtaja Matti Schreck. Kuvauskäsikirjoituksen teki Suomelan näytelmämuotoisen tekstin pohjalta Martti Larni. Suomela kirjoitti näytelmänsä vuonna 1942 myös romaaniksi. Näytelmän ensi-ilta oli Suomen Kansallisteatterissa 2.10.1941, ja tämän "viisinäytöksisen rakkauden komediansa" kirjoittaja oli omistanut "Aku Korhoselle, eräälle Pohjoismaiden miehisen näyttelijätaiteen etevimmistä edustajista." Myös Kansallisteatterin esityksen ohjasi Wilho Ilmari. Einar Koskimaana nähtiin Aku Korhonen, Annette Koskimaana Elsa Rantalainen, Nanny Tallvikinä Päivi Horsma, Viljona Fritz-Hugo Backman, Lottana Henny Waljus, Raili Tervolana Ansa Ikonen, Arvo Ahomiehenä Jalmari Rinne, Juho Hirvaksena Teuvo Puro ja Ruusana Kaisu Leppänen. Näytelmän käsikirjoituksessa ja romaanissa Nanny Tallvik on majurin leski, näytelmän käsiohjelmassa ja elokuvassa everstin leski. Kolmen ensimmäisen näytöksen osalta Suomelan näytelmä tapahtuu Koskimaiden kodissa Helsingissä ja kaksi viimeistä Koskimaiden kesähuvilalla Helsingin länsisaaristossa. Elokuvassa tapahtumia on lavennettu koulutanssiaisiin, koululuokkaan, ravintolaan, laivarantaan ja purjeveneeseen, konsistorin kokoushuoneeseen sekä huvilan ympäristöön ja saaristoon. Mukana on myös yksi yllättävä laulunumero, jonka Lea Joutseno laulaa purjeveneen mastoa vasten nojaten. Joutseno esittää elokuvan playback-numerona, joten todellisuudessa laulaja on tunnistamaton ammattilaulajatar. Sota-ajan puutteisiin, poikkeusoloihin ja muihin ajankohtaisiin aiheisiin elokuvassa ei viitata. Perheen ylioppilaspoika Viljo viettää huoletonta kesälomaa huvilalla - näytelmässä ja romaanissa hän saa palvelukseenastumismääräyksen. Tuomari Ahomiehen Citroën-avoauto kulkee elokuvassa bensiinin voimalla. Hopeakihlajaisissa 18-vuotiaalla Liisa Tuomella oli ensimmäinen suuri osansa, kuvausryhmässä elokuva-uransa aloittaneella Tapio Nurkalla sekä Rauha Rentolalla toinen suurempi roolitehtävä. Wilho Ilmarin etunimi on elokuvan alkuteksteissä muodossa Vilho. Wilho Ilmarin seuraava ohjaustyö, draama Katoavat rajat, jäi keskeneräiseksi, kun sotilasviranomaiset vastoin odotuksia eivät myöntäneetkään kuvauslupaa tarinan Itä-Karjala-jaksoihin. Ilmarin ura elokuvaohjaajana jatkui vasta kesällä 1950 SF:n elokuvalla Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin. Hopeakihlajaisten yleisömenestys oli kymmenen suurimman kaupungin teatteriesityskertojen mukaan arvioiden jokseenkin tarkkaan vuoden keskitasoa. - Toim. Juha Seitajärvi Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan. |
||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||
1. Tanssimusiikki 1 Säv. Harry Bergström Es. tanssiorkesteri (playback), 2' 55". 2. Tanssimusiikki 2 Säv. Harry Bergström Es. tanssiorkesteri (playback), 0' 30". 3. "Angina pectoris" Säv. Harry Bergström 1) Es. Paavo Jännes, piano (playback, tunnistamaton pianisti), kahteen kertaan, yht. 0' 55". 2) Es. Lea Joutseno, piano (playback, tunnistamaton pianisti), 2' 10". 4. Tanssimusiikki 3 Säv. Harry Bergström Harmonikka ja tanssiorkesteri (off), 0' 20". 5. Valkopurje / Yksin Säv. ja sov. Harry Bergström, san. Ela (= Eine Laine) Es. Lea Joutseno, laulu (playback, tunnistamaton laulajatar, orkesterisäestys), 1' 35". Levytys: Georg Malmsten ja Odeon-orkesteri: Odeon A-228655, 2.12.1942 (ei julkaistu). Leif Wager ja Telefunken-solistiyhtye, joht. Harry Bergström; Telefunken A 1004, 1950. Uudelleenjulkaisu: Cd-kokoelmalla Suomalainen elokuvamusiikki vol. 3 - Levytyksiä vuosilta 1940-1942 (2011). Huomautuksia: "Angina pectoris" (nro 3:1) jatkuu taustamusiikin aiheena (orkesteri, off), 0' 55", ja se on myös loppumusiikin teemana. Tapio Nurkka viheltää (100 %), 0' 05", Liisa Tuomi viheltää ja hyräilee (100 %), kahteen otteeseen, yht. 0' 15", Paavo Jännes improvisoi pianolla (playback, tunnistamaton pianisti), 0' 40", ja Reino Valkama laulaa Rullaati rullaata, säv. ja san. trad., viiteen kertaan, yht. 0' 30". Tanssimusiikin 1 ja 2 aikana "koulun oppilaat" tanssivat, Tanssimusiikki 3:n aikana "ravintolayleisö". - Toim. Juha Seitajärvi Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan. |
||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||
|
||||||||||||
Kieli | ||||||||||||
suomi |