SF:n Agapetus-komedia herätti luonnollisesti vertailuja näytelmäpohjaansa. "Agapetuksen farssi tarjoaa mitä parhaimpia aiheita elokuvattavaksi", ajatteli E. I. H. (Eino Ilmari Hukkinen, Helsingin Sanomat 7.4.1935). "Sen hauskat, usein odottamattomat kohtaukset, pirteät, huumorinkylläiset vuoropuhelut ja muut oivalliset huvinäytelmäominaisuudet pääsevät hyvin ohjatussa elokuvassa täysiin oikeuksiinsa. [- -] Vauhdikkaasti ja tasaisesti, ilman pysähdyksiä, 'kuolleita kohtia' kehittyy juoni, ja yksityisissä kohtauksissa on ohjaaja harkitusti käyttänyt pitkäaikaista kokemusta, saaden niihin vivahdusrikkautta ja väriä."

"Mikä Syntipukki on näyttämöllä, se tiedetään verraten yleisesti", pohjusti O. T. (Oiva Talvitie, Uusi Suomi 7.4.1935). "Paljoa se ei ole muuttunut filmiinkään siirtyessään, sillä skenario, Agapetuksen itsensä, ei ole erityisen filmaattisesti tehty. Siinä suhteessa on jo totuttu jopa vaatimaankin paljon enemmän elokuvalta, puhumattakaan siitä, että Syntipukin alkupäässä saisi olla koko joukon enemmän menoisuutta. Mutta virkeätä elävyyttä ja hauskaa tilannekomiikkaa on sittemmin aivan riittämiin ja filmi on kokonaisuudessaan hauska."

"Iloinen yllätys", otsikoi Pm. (Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1935). "Juoni lähti liikkeelle, kehkeytyi, sai vauhtia ja rupesi iloisesti juosta lurittamaan. Katsojan mieli piristyi, sai innostusta, ja eikä aikaakaan, kun oli täysin mielin mukana. Poissa pitkäveteisyyden häivekin, poissa liian pitkät kohtaukset, poissa luistamattomuus - kaikki käy kuin ainakin Agapetuksen mukana ollessa, vaivattomasti, vauhdikkaasti ja turhia kursailematta. Ohjaaja puolestaan on vienyt tämä kaiken läpi loistavasti."

Kriittisiä ääniä ei puuttunut. "Agapetuksen vitsit naurattavat luonnollisesti Bio-Bio äänikoneidenkin toistamina", myönsi S-ö (Veikko Sirviö, Ilta-Sanomat 9.4.1935), "mutta Syntipukki-näytelmän siirtämistä filminauhalle voitaneen tuskin pitää onnistuneena yrityksenä. Sillä huononnus on aina huononnus! Kun ottaa huomioon esim. ne elävöittämis- ja liikkumismahdollisuudet, jotka elokuvakamera taitavalle ohjaajalle suo, niin ei voi muuta kuin todeta, että mahdollisuuksia on jätetty käyttämättä. Ja nekin tehostuskeinot, joita on käytetty, eivät aina ole hienostuneen ja taiteellisen maun ilmauksia."

"I stället för friskt humör och humor serveras man plattityder och rena plumpheter i ett utdraget och irriterande tempo", arvosteli -et. (Håkan Tollet, Hufvudstadsbladet 7.4.1935). "Eino Karis kamerakonst har besvärats av att man inte bestått tillräckligt mycket ljus, och Erkki Karus regi saknar som sagt kultiverad smak och rutin." "Agapetus' intrig i dess för filmen ändrade skick är både mager och sökt", säesti -qv- (J. O. Tallqvist, Svenska Pressen 8.4.1935). "Vad som utom den tarvliga tonen främst gör filmen svag är den stillastående miljön. Största delen av handlingen utspelas i personalchefens rum. Rörelsen, som ändå är något väsenseget för filmen, existerar nästan ej alls. Det är icke så mycket film vi se som, med de utdragna dialogerna, fotograferad teater. Talet får mycket mera plats än själva skeendet."

Näyttelijöistä sai päähuomion Ester Toivonen, myönteisessä hengessä: "Ensikertalaiseksi hän on mielestämme aika hyvin onnistunut", kiitti E. I. H. "Hän liikehtii vapaasti ja luontevasti kuin tottunut näyttelijä, ilmehtiminen on eloisaa - paikotellen ehkä liiankin korostettua - hymy valloittava ja lausunta selvää ja vivahdusrikasta. Nimiosassa on tietääksemme myös ensikertalainen valkealla kankaalla, Kaarlo Kartio, jonka ulkonaiset edellytykset osaan ovat erinomaiset, mutta joka hieman liikaa karrikoi Frans Adalbert Koikkalaisen henkilökuvan koomillisuutta eksyen joskus liialliseen farssimaisuuteen. Muuten suurta hilpeyttä herättävä osasuoritus."

"Suurin ja positiivisin yllätys tapahtuu aivan odottamatta juuri mustin kirjaimin painetun Ester Toivosen kohdalla", hehkutti O. T. "Hänen filmiin tulonsa on ensimmäinen todellinen filmidebyytti meidän maassamme. Paatuneimmankin filmienkatsojan on jätettävä huomioonottamatta hänen 'missiyteensä' liittyvä reklaamipauhaus, epäluulo vaihtuu hyvin pian hyväksymiseen, jopa iloiseen toteamukseen, että tämähän tyttö on aivan luonnollinen kameran edessä, tekeepä suuren joukon kohtauksia erittäin hyvin, ei tosin millään erityisemmällä rutiinilla, mutta joka tapauksessa paremmin kuin rutiinilla siunatut näyttelijät."

Esimerkkinä myöhempien polvien näkemyksestä Timo Kuismin (Ilta-Sanomat 20.7.1994) kirjoitti vuoden 1994 tv-esityksen yhteydessä, että "Syntipukki on omalla ihmeellisellä tavallaan varsin hauska. Se on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja aivan uskomattoman huonosti leikattu. Elokuvan pitää koossa Koikkalaista näyttelevä aikansa komediaihme Kaarlo Kartio. Nuorena kuollut näyttelijä revittelee roolissaan kuin viimeistä päivää."

- Suomen kansallisfilmografia 1:n (1996) mukaan.