Muokattuaan esikoiselokuvastaan Onnen saari (1955) seuraavana kesänä osittain uudelleen leikatun ja kehyskertomuksen osalta täydennetyn version Ei koskaan huomispäivää (1956) Maunu Kurkvaara piti pitkän elokuvan tekijänä parin vuoden tauon. Kesällä 1955 hän tosin oli jo aloittanut Huippuvuorilla kokoillan elokuvan Kylmien rantojen maa, mutta hanke kariutui yhdysvaltalaisintialaisen yhteistyökumppanin tehtyä vararikon kesken kuvausten. Suunnitelma toteutui vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin ja silloin täysin toisenlaisessa muodossa, tunnin mittaisena elokuvana nimeltä Perhosen uni (1986). Vuodesta 1956 alkaen Kurkvaara keskittyi lähinnä lyhytelokuvien tekoon suunnittelijana, ohjaajana, kuvaajana ja leikkaajana, tuloksena kolmisenkymmentä mustavalkoista työtä. Seuraavan pitkän elokuvansa Kurkvaara kuvasi kesällä 1958 Oiva Paloheimon satukirjan innoittamana.

Tirlittan (1958) on paljolti yhden miehen elokuva: näyttelijöiden lisäksi tekijöinä on Kurkvaaran ohella mainittu ainoastaan Leonid Bashmakov musiikin säveltäjänä ja Aarre Elo äänittäjänä. Nimiosassa esiintyy helsinkiläinen koulutyttö Tarja Airaksinen ainoaksi jääneessä elokuvaroolissaan. Ennen sitä hän oli ehtinyt olla mukana neljässä Kansallisteatterin näytelmässä. Kurkvaara löysi hänet yleisövihjeen perusteella, sen jälkeen kun elokuvasuunnitelma oli julkistettu. Tarjokkaita tehtävään oli lehtiuutisen mukaan "satoja" (Helsingin Sanomat 16.7.1958). Elokuvan vanhaa emäntää esitti Maunu Kurkvaaran isoäiti Maria Heikkonen.

Elämäkertateoksessaan Levoton Lippi - Isäni Oiva Paloheimo (1985) Matti Paloheimo kertoo:

"Rakkaimmaksi kirjakseen hän nimeää Tirlittanin. Siinä on mukana aikuisen elämänfilosofiaakin: 'On kamppailtava yksin ja uljaana.' Tirlittanin näyttämösovituksista ja varsinkaan elokuvasovituksesta hän ei pidä. 'Kurkvaara teki siihen itse käsikirjoituksen, jos siinä käsikirjoitusta olikaan. Niin se sitten menikin aivan päin seiniä - kauniita kuvia, mutta sisältö sellaista velliä.' Kirjailijan arvio Maunu Kurkvaaran vuonna 1958 valmistuneesta elokuvasta osuu oikeaan. Samalla tavoin aloitteleva ohjaaja pilasi myös seuraavana vuonna filmatisoinnissaan Patarouvan - Pehr-Olof Sirénin hyvästä pääosasuorituksesta huolimatta.

Hyvästijättö, omaelämäkerta, dokumentti satu - sitä kaikkea on Tirlittan - orpotyttö ihmisten ihmemaassa [- -]. Tirlittan on satu ikävästä - äiti-ikävästä, isä-ikävästä, lasten ikävästä ja vaimon ikävästä. Kun ajattelee sen kipeää kirjoittamisajankohtaa, ei voi kuin ihmetellä, miten siitä puuttuu kaikki katkeruus ja miten vereslihalla olevat tunteet on kyetty pukemaan ainutlaatuisen kauniiseen taiteelliseen muotoon. Kivusta puhkesi helmi, satu."

Oiva Paloheimo sai Tirlittanista valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1954.

Tirlittanin yleisönsuosio jäi vähäiseksi. Helsingin ohella elokuva menestyi suhteellisesti parhaiten Turussa ja Kuopiossa. Tirlittanista tuli väliinputoaja, se ei ollut enempää lasten kuin aikuistenkaan elokuva.

Tekniseltä asultaan Tirlittan on heikkotasoinen. L. E. Pulkkilan elokuvalaboratorio Filmistudio Oy on kehitys- ja kopiointityössään tehnyt sameaa jälkeä, repliikit jälkiäänitettiin Filmiääni Oy:ssä.

Tirlittanin aineiston pohjalta Kurkvaara vuonna 1960 leikkasi 16 minuutin lyhytelokuvan, joka esitettiin Lyypekin 5. pohjoismaisilla elokuvapäivillä 1962. Tässä lyhytelokuvassa on Paloheimon satukirjan ja pitkän näytelmäelokuvan Tirlittan muuttunut lähes itsensä käänteiskuvaksi. Lyhytelokuvaa ei ole koskaan tarkastutettu Suomessa. Koska Kurkvaara käytti tähän lyhytelokuvaan pitkän elokuvan alkuperäisiä kuva- ja ääninegatiiveja, ovat Tirlittanin alkuperäisnegatiivit tallella vain epätäydellisinä.

- Suomen kansallisfilmografia 6:n (1991) mukaan.