"Ariel on aivan Kaurismäen elokuvakertomusten ydintä", kirjoitti Helena Ylänen (Helsingin Sanomat 22.10.1988), "melkein inventaario tärkeimmistä jo aikaisemmin esiintyneistä ihmisistä ja piirteistä, mutta selvästi uuden kypsymisvaiheen saavuttaneina. Mikä ennen oli poikamaisesti puberteettista ja joskus konstailevaakin, on nyt juurtunutta ja monitahoisempaa, vakavampaa tarkastelua kestävää. [- -] Ohjaajalla on oma äänensävynsä entistä paremmin hallussaan. Hänen ei tarvitse paeta litterääriin juhlavuuteen julistuksellisen estetiikan vuoksi: vain osoittaakseen mikä on hänen mielestään oikein ja kaunista. Hänen huumorinsa toimii nyt niin vaivattomasti, että hän pystyy sen avulla leikkaamaan arjesta arkipäiväisyyden."

Velipekka Makkosen (Tiedonantaja 21.10.1988) mielestä "Kaurismäki on dialektikko. Elämä ei ole sitä tai tätä, vaan kaikkea yhdessä. Kun katsoo työttömän kaivosmiehen huristelemassa kohti etelää etsimään työtä valkoisella avoautolla keskellä talvipakkasta kaulaliina pään ympäri kääräistynä, voi ymmärtää tämän asian. Shakespearen Myrskyn ilman henki Arielin kaimaksi ristitty laiva on yksi niistä vapauden unelmista, joista Kaurismäki on tehnyt jokaisen elokuvansa. [- -] Nyt on mukana vielä toinen tulevaisuuden lupaus, ponteva nuori mies Riku Eetu Hilkamon riemukkaana tulkintana, ensimmäinen perusperheen täydentävä lapsi Kaurismäen tuotannossa."

"Ariel on kotimaiseksi näppärä pikkuelokuva", tunnusti Osmo Peltonen (Kansan Uutiset 22.10.1988). "Yksinkertaiselta näyttävä pinta kätkee erilaisten ainesten sekoituksen, joka jää kieppumaan katsojan tajuntaan. Tulos on samanaikaisesti populaari ja vastakarvaan liikkuva. Romanttinen melodraama liittyy yhteiskunnalliseen kehitykseen. Toiveiden ja todellisuuden ristiriitaa valotetaan melkein fassbinderiläiseen malliin. Eleetön tyyli valikoi ja tiivistää. Absurdi komiikka toimii usein samanlaisena tiivistyksen ja kärjistämisen keinona."

"Muuten olen sitä mieltä, että Aki Kaurismäen elokuvissa on Suomen parhaat mainoslauseet", kehui Matti Apunen (Aamulehti 4.2.1989) mutta jatkoi: "Ne ovat jopa niin hyviä, että itse elokuva tuntuu niiden jälkeen tyhjältä ja tarpeettomalta. Sitä paitsi yltiöromanttisuus näyttää paperilla aina siedettävämmältä kuin kankaalla. [- -] Pelkäänpä kuuluvani siihen asioita ymmärtämättömään kansanosaan, jonka mielestä valkoisessa avoautossaan etenevän nahkatakkisen miehen näköala on melko rajoitettu. Pitkänä elokuvana tarjoiltuna se on sama kuin Big Mac ja ranskalaiset. Kiva nassuttaa, mutta jo hetken päästä kelpaisi kunnon pihvi."

"Kaurismäen veljekset eivät ole neroja", otsikoi Kaisa Rastimo (Uusi Suomi 27.10.1988) kolumninsa. Hänestä Ariel ei kuvaa "'oikeitten ihmisten, oikeitten arvojen ja oikeitten ongelmien Suomen', kuten Helena Ylänen kirjoittaa Aki Kaurismäen murteella. Ariel ei kuvaa köyhyyttä lainkaan niin kuin se ilmenee oikeassa Suomessa. Arielin kurjuuden kuvaus on nostalgista ja romanttista, peräisin jostain Chaplineista tai 50-luvun ranskalaisista filmeistä."

"Varjoja paratiisissa oli lupaus", kirjoitti Andreas Kilb (Die Zeit 1.9.1989); "Ariel on ihme. Sillä se, mitä saksalaiset elokuvantekijät edelleen uutterasti tavoittelevat, on Kaurismäeltä onnistunut koskettavalla tavalla: eeppisen ja tekijäelokuvan, dokumentin ja fiktion, eurooppalaisen todellisuuden ja amerikkalaisen unelman yhteensovittaminen. Ariel on yhtä realistinen kuin dokumenttielokuva Helsingistä ja yhtä sadunomainen kuin mykän elokuvan melodraama. Ja kuten tuolloin, kun sanat vielä olivat vierasta materiaalia kuvien välissä, tapahtuu kaikki katseiden, esineiden, melodioiden ja eleiden välityksellä, jotka panevat elokuvan liikkeelle."

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.