Päivi Hartzell oli vuonna 1982 ohjannut yhdessä Liisa Helmisen kanssa Mika Waltari -pohjaisen satuelokuvan Kuningas jolla ei ollut sydäntä. Jo seuraavana kesänä Hartzell alkoi suunnitella uutta satuelokuvaa, tällä kertaa Hans Christian Andersenin Lumikuningattaresta, joka oli filmattu Neuvostoliitossa kahteen kertaan: kokoillan animaatioelokuvana (1958) Lev Atamanovin ohjauksessa sekä Gennadi Kazanskin ohjaamana näytelmäelokuvana (1967).

Suomen elokuvasäätiö tuki Hartzellin hanketta syksystä 1984 lähtien. Monien käsikirjoitusversioiden ja pitkällisen tuotantosuunnittelun jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1986 ja jatkuivat useassa jaksossa saman vuoden syyskuulle. Kuvausmatkoja tehtiin Islantiin, Itävaltaan ja Kanarian saarille saakka. Lapsinäyttelijöitä etsittiin yli sadan koekuvauksen kautta, kunnes rooleihin valittiin Outi Vainionkulma ja Sebastian Kaatrasalo: molemmilla oli esiintymiskokemusta ja molemmat tanssivat klassista balettia, jonka edellyttämää pitkäjännitteisyyttä Hartzell piti tärkeänä elokuvatyössä. Itse Lumikuningattaren rooliin koekuvattiin mm. Eeva Elorantaa ja Sara Paavolaista.

"Elokuvan käsikirjoitus eroaa melko paljon alkuperäisestä sadusta", Hartzell kertoi sovitustyöstä. "Olen dramatisoinut tarinan niin, että elokuva sisältää myös pojan, Kain, kertomuksen. Satuhan keskittyy lähinnä Kertun olemukseen ja taipaleeseen. Pohjimmiltaan elokuva kertoo kasvamisesta, lapsuuden jättämisestä." (City 5/1986).

"Satu kertoo ihmisen kehityksestä lapsuudesta aikuisuuteen", Hartzell jatkoi Suomen Kuvalehdessä (51-52/1986). "Tässä kuten monissa muissakin saduissa päähenkilöt ovat uinuvassa lapsuudentilassa, niin sanotussa latentissa vaiheessa. Kuningatar edustaa viettelystä matkalla aikuisuuteen, välttämätöntä kehitysvaihetta. Sadut ovat naivistisia. Ne eivät puhuttele järkeä, vaan sydäntä. Olen yrittänyt elokuvan keinoilla, väreillä ja kuvilla korostaa tätä."

Lumikuningatar sai lähes 100 000 katsojaa, kaksi Jussi-patsasta ja valtion laatutukipalkinnon. Se valittiin Suomen edustajaksi ulkomaisten elokuvien Oscar-kilpailuun, mutta menestystä ei tullut. Myös elokuvan ulkomainen levikki jäi odotettua pienemmäksi. Päivi Hartzell on jatkanut lähinnä lyhyiden dokumenttielokuvien tekijänä sekä opetustehtävissä.

Teknisen toteutuksen laatuun kiinnitettiin huomiota. Kamerana kuvaaja Henrik Paerschilla oli hänen omistuksessaan olevan Cinerent-laitevuokraamon edustama amerikkalaisvalmisteinen Panaflex-studiokamera Panavision-optiikkoineen, ensimmäistä kertaa sitten Jörn Donnerin elokuvan Täällä alkaa seikkailu (1965). Kameran etuna oli - vuokran kohtuullisuuden ja yleisen luotettavuuden ohella - mm. erittäin hiljainen käyntiääni, ja siihen istutettavien objektiivien erinomainen valovoima ja hyvä piirto. Panaflex-kameroita käyttivät 1980-luvun loppuolella ja 1990-luvun alussa useat muutkin suomalaiset tuotantoyhtiöt ennen Arri35BL-kameroiden 3. ja 4. versioiden ilmestymistä markkinoille.

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.