"Elokuvallisena toteutuksena on Lampaansyöjät vain nopeasti kuluvaa kertakäyttöelokuvaa", määritteli Erkka Lehtola (Aamulehti 19.11.1972). "Aiheesta ei lopultakaan lohjennut kuin muutamia erillisiä pieniä piloja. Seppo Huunonen on työryhmineen ravistanut Huovisen huumoripussia halukkaasti mutta huolimattomasti. Aihetta on varmaankin työstetty hartaasti mutta silti ei ole riittävästi tutkittu tätä sinänsä varsin helppoa romaania. Siitä on irroitettu esille tapahtumallinen pintakerros mutta jätetty tekstin osuus kovin vähäiselle. Näin jäävät nokkeluudet irrallisiksi lausahduksiksi. [- -] Siinä on omat hupaisat hetkensä, pienet kivat kiemuransa, mutta kokonaisuutena se horjuu ja heiluu - ja niinpä elokuvaa katsellessaan koko ajan pelkääkin, että koko rakennelma romahtaa kasaan kuin pumpsis vain."

"Seppo Huunonen on lähtenyt esikoiselokuvansa tekoon torvet soiden", luonnehti Eeva Järvenpää (Helsingin Sanomat 18.11.1972), "käyttänyt 20 kilometriä filmiä, ampunut muutamia lampaita ja kiertänyt Suomea laidasta laitaan kuvauspaikkojen haussa. [- -] Uskollisesti hän on siirtänyt Huovisen huumorin Kinnusen ja Lastumäen repliikkeihin, liiankin uskollisesti katsoen niiden, joita ei kirjailijan hieman teinikonventtimainen sanailu oikein jaksa innostaa."

"Lampaansyöjät är Seppo Huunonens första långfilm men den är också en rätt opersonlig film", ajatteli Henry G. Gröndahl (Hufvudstadsbladet 19.11.1972). "Sepes och Valtteris 'filosofiska' funderingar i Veikko Huovinens roman är svåra att överföra till scenen. De två kamraterna förvandlas lätt till karikatyrer och scenversionen saknar dramatiskt liv. Sepe och Valtteri är inte karikatyrer i Seppo Huunonens film men deras funderingar drunknar i vyerna från Finland, i naturbilderna. [- -] Men de kunde lika gärna vara mekaniska dockor. De lever ett problemfritt liv i en problemlös värld, de lever helt utanför vardagen i ett naturskönt land som inbjuder till en sorgfri tillvaro."

"Lampaansyöjät on ratkaisevasti kahden keskusroolinsa esittäjän varassa", koki Leo Stålhammar (Suomenmaa 21.11.1972), "ja tv:stä tuttu pari Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki soveltuvat tyyppeinä rooleihinsa erinomaisesti. Leppoisaa huumoria syntyy luontevasti tilanteisiin ja sitä viihtyvyyttä mikä on oleellinen tekijä huovismaisissa tunnelmissa. Kinnunen Sepenä saa myös pitkälti sanallista mehua vuorosanoihinsa. Lastumäki on tässä suhteessa yksiviivaisempi, mutta niin on roolikin. Raskautta on kuitenkin jäänyt yleensä liiaksi vuorosanoihin ja se häiritsee koko elokuvan rytmiä. Huulenheitto ei irtoa siten kuin romaanissa, sama ongelma on ollut myös teatterisovituksissa. [- -] Huumoria on kuitenkin nytkin siinä määrin mukana, että elokuvan parissa viihtyy, noin rennosti vain mukaan heittäytyen."

Heikki Eteläpää (Uusi Suomi 19.11.1972) piti Lampaansyöjiä "teknisesti huolitellun tuntuisena" mutta "valitettavan latteana juttuna" ja pohti: "Näyttelijöiden olisi suorastaan tehtävä koko elokuva, mikä paitsi kohtuuttomalta tuntuu näin ohjaajavaltaisuuden aikoina myös perin vanhanaikaiselta vaatimukselta. Silti saattaisivat Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen siihen pystyäkin, jos heillä olisi vähän kiitollisemmat tykötarpeet, kiinteämpi ja antoisampi käsikirjoitus nimenomaan. Molemmilla on persoonallisuuden kantoa, josta sitäpaitsi rakentuu mukava kontrasti: Kinnunen laskettelee lonkalta, Lastumäki pudottelee harkiten vähän järeämmin, kumpikin tekee näitä tarpeitaan luontevuudella, jossa ei ole toivomista, spontaanilla tuoreudella, jota ihmettelee ja ihailee. He eivät osoita epäviihtyvyyttä tehtävässään, joka kumminkin osoittautuu perin rajalliseksi. He saavat vain tyytyä tuomaan kuvaan kaksi rehellistä suomalaista pärstää, Huovisen sanoilla sen sanoakseni. Tämän tehtävän he täyttävät."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.