"Aurinkotuuli on kunnianhimoinen ja viileän älyllinen filosofointi olemassaolon tarkoituksesta", määritteli Helena Ylänen (Helsingin Sanomat 1.11.1980). "Se on päältä kaunis taiteilijan työ. Siinä on vain yksi, kaiken tuhoava vika, se ei pysy siivillään. [- -] Kuvat ovat kauniita. Niiden kompositio klassisen mietitty. Mutta entä sanat? Aurinkotuulesta on tullut eksistentiaalista puuroa. Erikin ja hänen kanssaihmistensä tuskaiset ajatukset ovat kivettyneet mielettömiksi aforismeiksi. Tekosyvälliset lausahdukset ovat Erikin ja hänen Lauransa arkipuhetta. Ja viime kädessä Aurinkotuulen olemassaolon tarkoitus. Ne voisivat merkitä jotain katsojalle, jos ne merkitsisivät jotain näyttelijälle. Henkilöt eivät ole perinteisen naturalistisia, ja niin näyttelijät ja heidän ohjaajansa ovat joutuneet suunniltaan."

"Komeasti kunnianhimoinen elokuva, jossa ei tosiaankaan ole kompromissin makua", luonnehti Pertti Lumirae (Suomen Sosialidemokraatti 7.11.1980). "Aurinkotuulen tematiikka on assosiaatioista raskas, usein lähellä vaikeaselkoisuutta, mutta aina läpiajateltua ja merkityksiä sisältävää. Perusteellisuus ei kuitenkaan ole muodostunut pelkästään ansioksi: filmin hidasliikkeisyys on usein lähellä tuskastuttavuutta, tiheämmät rytminvaihdokset olisivat varmasti auttaneet niin yleistä välittyvyyttä kuin muodonkin monipuolisuutta."

"Timo Linnasalon elokuvalle olisi ilmavampi ja avarampi ote tehnyt hyvää", koki myös Erkka Lehtola (Aamulehti 1.11.1980). "Vakavuus ei välttämättä ole aivan samaa kuin yletön totisuus, vakavuuden ei tarvitsisi myöskään olla kuivuutta. [- -] Elokuvan miinuksiin kuuluu myös sen yksittäisten kohtausten pituus [- -]. Tämä on tietoisesti tehtyä tyylilajin valintaa, mutta keskittäminen ja rytmin tiivistäminen olisi auttanut Aurinkotuulta reippaasti eteenpäin. Nyt - varsinkin puolivälin tietämissä - elokuva junnaa eteenpäin. Ei toki laiskasti ja epähuomiossa vaan tahallisesti ja tarkoituksella - mutta niin hitaasti, niin hitaasti."

Heikki Eteläpääkin (Uusi Suomi 1.11.1980) piti Aurinkotuulta "raskassoutuisena, sangen kuivana ja teoreettisena, repliikeiltään jähmeänä", mutta samalla "ensimmäisenä suomalaisena elokuvana, jonka yhteydessä voi puhua harkitusta, hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä": "Aurinkotuulen väriasteikko koostuu sinertävästä, harmaasta, keltaisesta, beigestä, syvemmistäkin ruskeista. Vihreää on myöskin mukana ajoittain - muistutuksena siitä luonnon tuhoamisesta, ihmisen tuhotöistä, mistä niin paljon on puhe. Bordeaux'n punainen (yhtenä naisen puserona) ja draamallinen musta liitetään skaalaan oikealla hetkellä, oikeina lisäeksponentteina vasta tarinallisen kehityksen päätösvaiheissa."

"Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus ja osoittaa Linnasalon kehittyneen Vartioidusta kylästä melkoisesti", näki Markku Tuuli (Katso 46/1980). "Mutta vailla ongelmia elokuva ei ole. Sen käsikirjoitus on jättänyt ihmisten hahmot turhan kirjallisiksi, ja vaikka Paavo Piskonen, Antti Litja ja Lilga Kovanko ovatkin rooleissaan erinomaisia, ei kirjoitettu teksti oikein elä heidän suussaan. Dialogi on luonnotonta ja kankeaa, ja paikoin keskusteluissa kaikuu pölyisten kirjojen mahtipontisuus. Onneksi Aurinkotuulen visuaalinen panos kuitenkin on niin vahva, että elokuvan rikkaina polveilevat ideat välittyvät paremmin kuvien kuin puheen kautta."

"Aurinkotuuli on elokuva jonka sanoma vaatii katsojalta paneutumista sen esittämään tilanteeseen, antautumista sen välittämän tunnelman valtaan", opasti Leo Stålhammar (Suomenmaa 1.11.1980). "Meillä on tuskin tehty samalla tavoin pohdiskelevaa elokuvaa sitten Ruusujen ajan. Paavo Piskosella on kieltämättä vaikea tehtävä sisäisesti ulkoista pitemmälle tilannetta kokevana ja eri tasoin mahdollisuuksiaan tässä ja nyt pohdiskelevana päähenkilönä. Piskonen on perustyypiltään oikea näyttelijä rooliin ja vaikka syvin kouraisu jää roolista osin tavoittamatta niin jo mainitun olotilansa epätodellisuuden hän tavoittaa uskottavasti. Antti Litja toisena tiedemiehenä liikkuu realistisemmalla pohjalla jokamiehen ajatustottumuksin. Vankimman roolihahmon muotoilee Lilga Kovanko älykkäänä ja tunteiltaan aitona naisena. Replikoinnissa on kaikilla paikoittaista luontevuuden puutetta. Vuorosanojen olisi ollut syytä antaa muotoutua näyttelijöiden suissa nyt tapahtunutta vapaammin."

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan.