Taidehistorian maisterintutkielmassa tarkastellaan kuolemasuhteen muutoksia 1890-luvulta 1930-luvulle naisten surupukeutumisen ilmentämänä. Kuolemantutkimuksen piirissä katsotaan, että siirtymä kollektiivisesta yksityiseen 1900-luvun vaihteessa on modernin kuolemasuhteen keskeisin muutos. Tällöin kuoleminen siirtyy kodeista sairaalaan, kuolema muuttuu vanhuusiän tapahtumaksi, lääkäreiden ja asiantuntijoiden asema korostuu, kuoleva ja yhteisö etääntyvät kuolemasta ja kuoleman eriytyy arkielämästä. Surupukeutuminen ilmentää näitä kuolemasuhteen muutoksia erityisesti siten, että samalla, kun suhde kuolemaan on etääntynyt, on myös surupukeutuminen vähitellen pelkistynyt ja jäänyt jopa paikoin kokonaan pois käytöstä.

Tutkielmassa ollaan kiinnostuneita erityisesti kuolemankulttuurin sukupuolittuneisuudesta. Sukupuolentutkimuksellinen näkökulma valottaa sukupuolen representaatioita pukeutumisessa ja sukupuolen merkitystä kulttuurisissa käytänteissä. Keskeisenä teoreettisena kiinnekohtana toimii Judith Butlerin muotoilema teoria sukupuolen performatiivisesta rakentumisesta (1990).

Aineisto koostuu Finna-palvelussa saatavilla olevasta kuva-aineistosta. Valokuvista enemmistö edustaa ryhmämuotokuvaa. Lisäksi aineisto sisältää yksilömuotokuvia, studiokuvia ja esinekuvia. Aineistoa käsitellään teoriaohjaavan laadullisen sisällönanalyysin avulla. Analyysi etenee aineiston luokittelusta teemoitteluun eli aineistosta nousevien merkitysten erittelyyn ja lopulta tyypittelyyn, jossa kootaan havaintoja yhdistäviä tekijöitä ja nivotaan niitä osaksi laajempia viitekehyksiä.

Johtopäätöksinä esitetään, että 1900-luvun vaihteen suomalainen kuolemankulttuuri on huomattavan paikkasidonnainen ja käytännönläheinen ilmiö. Olisikin syytä puhua suomalaisista kuolemankulttuureista monikossa sekä täsmentää ajallinen ja paikallinen konteksti. Pukujen tyylipiirteitä, materiaalivalintoja ja käyttötapoja selittävät ensisijaisesti sosioekonominen luokka, maaseudun ja kaupunkien väliset kulttuuriset erot sekä suuret historialliset tapahtumat, kuten sodat ja pula-ajat. Yhteisiä nimittäjiä olivat värivalinnat ja yhteisesti jaettu kuolemaa indikoiva koodisto, kuten suruhunnut ja tietyt perinnepäähineet. Lisäksi surupukeutuminen piirtyy aineistossa voimakkaasti sukupuolittuneena ilmiönä. Naisten esilläolo kuoleman kuvastossa, kuten suruajan muotokuvissa, korostaa heidän merkitystään suremisen kulttuureissa. Kuoleman symbolointi onkin tapahtunut historiallisesti naisten välityksellä, jäsentyen juuri naisruumiin kautta. Myös kuolemaa ympäröiviä tehtäviä ja erilaisia julkilausumattomiakin toimia, kuten symbolisia rajanylityksiä, toteuttivat 1900-luvun vaihteen Suomessa pitkälti naiset. Tätä olisi syytä jatkossa ottaa laajemman tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteeksi. Tutkielma asettuu osaksi kuolemantutkimuksen monialaista kenttää tarkastelemalla kuolemasuhteen murrosvaihetta 1900-luvun taitteessa naisten surupukeutumisen kautta.