Tässä tutkielmassa tarkastellaan Leon Battista Albertin ja Andrea Palladion arkkitehtuuritraktaateissa De re aedificatoria (1452) ja I quattro libri dell'architettura (1570) esiintyviä ilmaan liittyviä terveydellisiä käsityksiä. Tutkielman tavoite on selvittää, mikä oli arkkitehtuurin merkitys osana terveyttä, millaisia terveyteen liittyviä käsityksiä aineistossa esiintyy, sekä mikä oli ilman rooli osana terveyttä arkkitehtuurin kontekstissa.

Aineiston analyysimenetelmänä toimii lähiluku, jonka kautta tarkastelen lähiluvun ensimmäisessä vaiheessa aineistosta tunnistettujen toistuvien ilmaa, tuulta ja henkiä koskevien mainintojen merkityksiä. Asetan aineiston sisällön ja niissä esiintyvät maininnat historialliseen kontekstiin. Tästä syystä lähestyn ilmaan liitettyjä käsityksiä käsitehistorian kautta.

Renessanssin tieteet ja taiteet olivat humanismin mukaisesti tiiviissä suhteessa toisiinsa ja niiden vaikutukset levisivät tieteenalojen ulkopuolelle. Lääketieteellinen oppineisuus pohjasi hippokraattis-galenoslaiseen perinteeseen, jonka mukaan terveys ja hyvinvointi olivat riippuvaisia kehon tasapainosta. Tähän tasapainoon vaikuttivat ympäristötekijät, joista keskeisimpänä pidettiin ilmaa. Aineiston analyysi osoittaa, että Alberti ja Palladio pitävät tasapainon ylläpitoa yhtenä arkkitehtuurin keskeisimmistä tavoitteista ja että heidän terveydelliset käsityksensä noudattavat aikalaislääketieteen perusoletuksia. Ajattelun keskiössä on ilman ominaisuuksien tunteminen ja kontrollointi sekä rakennuspaikan valinnan että itse rakentamisen keinoin. Syyt ilmaa koskevaan käsittelyyn arkkitehtuurin kontekstissa olivat siis lääketieteellinen käsitys sen vaikutuksista kehon toimintaan sekä arkkitehtuurille asetettu tavoite terveyden ylläpitämisestä.