Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, minkälaista kirjoittamista sadutus on. Mitä sadutustilanteessa tapahtuu kirjoittamisprosessin kannalta? Millaisia ovat saduttajan ja sadutettavan roolit? Miten tekijyys jakautuu sadutuksen osapuolten välille? Mihin sadutus sijoittuu suullisen ja kirjallisen tradition kentillä? Sadutus-menetelmää on aiemmin analysoitu pääasiassa kasvatustieteellisessä tutkimuksessa, ja tämän tutkimuksen tarkoituksena oli laajentaa näkökulmaa taiteen ja kulttuurin tutkimuksen alueelle.

Tutkimusaineistona oli 3 – 7-vuotiaiden lasten sadutettuja kertomuksia sekä kaksi videotallennetta, joille on kuvattu sadutustilanteita. Saduttajan ja sadutettavan rooleja lähestyttiin havainnoimalla sadutustilanteita ja etsimällä sadutuspäiväkirjoista sekä lähdekirjallisuudesta näihin rooleihin liittyviä ilmauksia. Saduttajan rooleista tärkeimmiksi nousivat kuuntelijan, innostajan, kirjaajan ja mahdollistajan roolit. Sadutettava puolestaan on ennen kaikkea luova kertoja, päätöstentekijä ja tekijänoikeuksien haltija. Tutkimus osoitti, että kerrontatilanteena sadutus on dynaaminen, vuorovaikutteinen performanssi, jossa myös kontekstilla on suuri merkitys.

Tutkimuksen toisessa osiossa verrattiin sadutettujen kertomusten kielellisiä ja rakenteellisia piirteitä Walter J. Ongin määrittelemiin suullisten kulttuurien kerronnallisiin ominaispiirteisiin. Vertailussa todettiin, että sadutetuissa kertomuksissa esiintyy suullisten ilmaisutapojen konventioista ainakin toisteisuutta sekä epiteettien ja rinnasteisten lauserakenteiden käyttöä. Sadutus ei ole kuitenkaan puhtaasti oraalinen kulttuurimuoto, vaan sadutustilanteessa on aina läsnä sekä kirjallisen että suullisen perinteen kerronnalle tyypillisiä elementtejä. Sadutuksen voikin nähdä näiden kahden tradition yhdistäjänä.