Tämä pro gradu -tutkielma linkittyy osaksi yhteiskunta- ja ihmistieteissä viime vuosikymmeninä virinnyttä eläinkäänteeksi kutsuttua suuntausta, joka keskittyy ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen. Tutkin eläinrääkkäystapauksia 1890-luvun Keski-Suomessa. Pääasiallisena lähteenä käytän Viitasaaren tuomiokunnan käräjäkuntien varsinaisasian pöytäkirjojen eläinrääkkäystapauksia vuosilta 1890–1900. Selvitän millaiset käytännön vaikutukset siirtymällä vuoden 1889 rikoslain eläinrääkkäyspykälään, miten eläinrääkkäys määriteltiin keskisuomalaisissa oikeusistuimissa sekä esiintyikö näiden tapausten yhteydessä sosiaalista kontrollia. Samalla hahmotan eri eläinlajien arvostusta ja asemaa agraariyhteiskunnassa. Lisäksi tarkastelen keskisuomalaisten sanomalehtien pohjalta seudun eläinsuojelutoimintaa ja -ideologiaa. Taustoitan tutkimustani vertailemalla eläinsuojelulainsäädäntöä sekä -toimintaa ja niiden kehitystä Englannissa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa. Avaan myös 1800-luvun eläinsuojeluliikkeen yhteyttä ylhäältä alaspäin suuntautuvaan sosiaaliseen kontrolliin. Keski-Suomessa toimi eläinten suojeluun keskittynyt järjestö, vuonna 1878 perustettu Jyväskylän eläinsuojelusyhdistys. Sen toiminta rajoittui lähinnä Jyväskylän kaupunkiin ja välittömille lähialueille. Aktiivisuus vaihteli 1890-luvun mittaan järjestön ollessa jopa täysin pysähdyksissä vuosikymmenen puolivälissä. Jäsenistö koostui paikkakunnan taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Toimintamuodot sisälsivät huonokuntoisten hevosten lunastamisen lopetettaviksi kaupungin markkinoilta sekä valistuskirjallisuuden ja muun alan tiedon levittäminen. Käytetyistä sanamuodoista on havaittavissa eläinsuojelusyhdistyksen valvovan silmän keskittyneen erityisesti maaseudun rahvaaseen. Siirtyminen vuoden 1864 eläinrääkkäystä koskeneesta Keisarillisesta asetuksesta vuoden 1889 rikoslain eläinrääkkäyspykälään ei vaikuttanut eläinrääkkäystapausten määrään tai tuomioiden kovuuteen Viitasaaren tuomiokunnassa. Sakkotuomioiden ankaruus oli enemmän riippuvainen juttujen yksityiskohdista. Selvästi yleisin oikeusistuimissa käsitelty eläin oli hevonen. Pikkukaupunkien eläinsuojelijat keskittivät resurssinsa erityisesti hevosiin ja se oli arvostettu sekä näkyvä eläin. Lisäksi hevosen hoitaminen ja kouluttaminen kuului miehisiin vastuisiin, mikä nosti sen statusta. Maatalousyhteiskunnassa ihmisen ja kotieläimen välistä suhdetta määritti ”sopimus”, jonka mukaan eläimen tuli olla ahkera ja tottelevainen ja ihmisen vastaavasti huolehtia eläimen hoitamisesta. 1890-luvun Keski-Suomessa eläinrääkkäykseksi ymmärrettiin hyvän hoidon, eli ravinnon, juoman, suojan levon tarjoamisen, laiminlyönti. Eläimen fyysistä kurittamista pidettiin hyväksyttävänä, mutta liiallisuuksiin ei sopinut mennä. Loukkaantuneen tai vammautuneen eläimen käyttö työssä tai ylivoimaisten ponnistusten vaatiminen käsitettiin myös eläinrääkkäykseksi. Määritelmästä esiintyi eriäviä käsityksiä yksilöiden välillä. Käyttämäni aineiston perusteella Viitasaaren tuomiokunnan eläinrääkkäystapauksista ei ole löydettävissä selkeää sosiaalista kontrollia. Lisäksi totean, että eläinten hyvä kohtelu ei ollut vain aikakaudesta, varallisuudesta tai yhteiskuntaryhmästä riippuvaista. Lähteissäni eläimiä kohtelivat kaltoin ihmiset aina piioista ja itsellisistä varakkaisiin isäntiin. Niin ikään myötätuntoisesti eläimiin suhtautuivat niin palvelusväki kuin talollisetkin.