Teoreettinen pro gradu -tutkielmani käsittelee Tuuli Hirvilammen ja Tuula Helneen relationaalisen hyvinvoinnin teoriaa, joka korostaa ihmisen ja luonnon riippuvaisuussuhteen merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Vertaan tätä teoriaa varhaisen kriittisen koulukunnan ja eritoten Valistuksen dialektiikan käsityksiin ihmisen ja luonnon suhteesta. Tutkimuskysymysteni avulla hahmotan, mikä merkitys kriittisen koulukunnan esittämillä ajatuksilla valistuksen dialektiikasta ja valistuksen totaalisuudesta on relationaalisen hyvinvoinnin kannalta ja mikä merkitys kärsimyksellä ja tunteilla on relationaaliselle hyvinvoinnille.

Relationaalisen hyvinvoinnin teoriassa tasapainoinen tarpeidentyydytys ja luontoyhteyden tunnustaminen on oleellista ihmisen hyvinvoinnille. Relationaalinen hyvinvointi pyrkii laajentamaan hyvinvoinnin määritelmää huomioimaan ihmistenvälisyyden lisäksi muut lajit. Tulemalla luontoyhteydestään tietoisemmaksi ihminen pystyy toimimaan entistä kestävämmin sekä sosiaalisesti että ekologisesti.

Keskeistä ihmisen luontosuhteen kannalta on Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikan havainto siitä, että ajattelu on välttämätöntä luonnon alistamiseksi. Tiettyyn pisteeseen asti luonnon alistaminen on välttämätöntä myös olemassaolomme kannalta. Valistunut, vieraantunut moraali on vain keino järjestelmän säilyttämiseksi, ja järjestelmän itsesäilytyksen sisäistänyt ihminen vieraantuu sekä itsestään että luonnosta. Luonnon alistaminen muodostuu ongelmaksi, jos ihminen samalla vieraantuu sisäisestä luonnostaan. Paradoksaalisesti ajattelussa on myös väärästä valistuksesta vapautumisen mahdollisuus, mutta se edellyttää yhteiskunnan ajattelulle asettamien rajojen ylittämistä, mikä korostaa kontekstin rakenteen analyysia siinä mielessä, että huomioidaan nykyhetken ja -tilanteen rakentuminen sosiaalisesti ja historiallisesti. Vaikka sosiaalinen elämä onkin kriittisen koulukunnan näkökulmasta nyky-yhteiskunnassa patologista, nähdään kuitenkin rationaalinen reagointi patologioista huolimatta mahdolliseksi.

Kriittinen koulukunta haastaa meitä tarkastelemaan moraalin kontekstia. Jos ajattelemme kriittisen teorian valossa yhteiskunnan tehtäväksi mahdollistaa minän aktualisoimisen yhteisesti tai yhteistyössä, ovat kärsimyksen huomaaminen ja spontaani moraalinen impulssi ja näistä seuraava minän laajentuminen ’oikea tie’ kohti muiden elollisten huomioimista. Tällaiseen jäsentelyyn pyrkivä tutkimusohjelma voisi hyötyä kriittisen paradigman hyödyntämisestä, jossa kyse on paljolti kontekstin haastamisesta ja yhteiskunnan muuttamisesta. Tunteiden roolin ja taide- ja tunnetaitojen merkitystä kasvatuksessa ja sosiaalityössäkin on perusteltua tarkastella, jotta ihminen tunnistaisi entistä paremmin oman minänsä ja suhteensa muuhun elolliseen. Tämä näyttäisi edellytykseltä voidaksemme siirtyä kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.