Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon historian eräänä pitkäaikaisena teemana on ollut kulttuurisen yhteyden luotaaminen yhtäältä venäläiseen ja toisaalta kreikkalaiseen ortodoksiaan. Vaikka 1920- ja 1930-lukujen kansallistuttamistoimet tähtäsivät suomalaiskansallisen ortodoksian luomiseen, se käytännössä tarkoitti venäläisten vaikutteiden poissulkemista ja Bysantti-yhteyksien etsimistä. Kirkko- ja kulttuuripoliittisten ilmiöiden rinnalla kansallistaminen näkyi myös kielen tasolla. Monet muuttivat nimensä suomenkieliseen asuun. Jumalanpalveluksissa ja kirkon hallinnossa käytettiin suomen kieltä, vaikkei se monen äidinkieli ollutkaan. Kirkkoslaavista ja kreikasta periytyvät nimet kirkollisille esineille ja käsitteille nousivat myös pohdintaan kirkon johdossa. Tarkastelen artikkelissani kuinka jumalanpalvelusesineisiin, kirkkotekstiileihin ja ikoneihin liittyvien käsitteiden suomenkielinen sanasto on muotoutunut. Lähestyn aihetta sekä julkaisemattomien asiakirjojen että julkaistun kirjallisuuden avulla. Vuonna 1999 ilmestyi arkkimandriitta (nyk. piispa) Arsenin 300-sivuinen Ortodoksinen sanasto , jossa esitellään yli 700 ortodoksiseen uskontoon, taiteeseen ja kulttuuriin liittyvää termiä. Teoksen loppuun on koottu sanaluettelot, joista käy ilmi ilmaisujen kreikan- ja venäjänkieliset vastineet. Kuten kirjoittaja esipuheessaan kertoo, aikaisemmin kirkollisia sanastoja on julkaistu jonkin verran erilaisten julkaisujen liitteinä. Sen sijaan erillistä sanakirjaa ei tätä ennen ole ilmestynyt suomeksi. Arkistoaineistot kuitenkin kertovat, että terminologian kääntäminen, vakiinnuttaminen ja kirkollisen kielen päivittäminen on askarruttanut aina autonomian alkuajoista saakka.