Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Välimeren paperittomia siirtolaisia Italian politiikassa vuosina 2002–2011. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on Italian senaatin täysistunnoissa käytävien keskustelujen retorinen analyysi, jonka muodostamisessa hyödynnän erityisesti Chaïm Perelmanin argumentaatioanalyysia sekä diskurssitutkija Teun A. van Dijkin näkemyksiä käytetyimmistä topoksista siirtolaisaiheisissa parlamenttidebateissa. Topos-retorinen luenta helpottaa käytetyimpien argumenttien jäsentelyä.

Senaatissa käytyjen keskustelujen kronologinen tarkastelu mahdollistaa niiden kytkemisen laajempaan kontekstiinsa. Merkittävät kontekstit käytetylle kielelle ovat ajanjakson aikana yhä tiukentuvat lakimuutokset sekä Italian ja Libyan kahdenväliset sopimukset, millä pyrittiin rajoittamaan siirtolaisten pääsyä Italiaan. Erityisesti ihmisoikeusjärjestöt osoittivat laajaa kritiikkiä Italialle, koska siirtolaisten palautusten Libyaan nähtiin rikkovan YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen vuonna 1951 kirjattua palauttamiskiellon (non-refoulement) periaatetta.

Keskusteluissa ja käytetyssä retoriikassa on ilmeistä selkeä kahtiajako, koska Italian puoluekoalitioilla on julkilausutut näkemyserot siirtolaisuuteen. Keskusta-vasemmistokoalitio edustaa maltillisempaa ja solidaarisempaa suhtautumista ja korostaa retoriikassaan siirtolaisten ihmisoikeuksia sekä siirtolaisia resurssina Italian yhteiskunnalle työvoiman kautta. Keskusta-oikeisto-koalitio näkee sen sijaan siirtolaisuuden uhkana Italian sisäiselle turvallisuudelle, taloudelle ja yhteneväisyydelle, millä perustellaan tiukentuvaa politiikkaa. Molempia koalitioita kuitenkin yhdistää näkemys siitä, että Välimeren kautta tulevat siirtolaisvirrat johtuvat Italian maantieteellisestä sijainnista ja Pohjois-Afrikan läheisyydestä, minkä johdosta koalitiot vaativat Euroopan unionilta taakanjakoa ilmiön hallitsemiseksi.

Huolimatta koalitoiden retorisista eroavaisuuksista, Italian maahanmuuttopolitiikkaa kuvaa tietynlainen jatkuvuus konkreettisissa maahanmuuttopoliittisissa toimissa riippumatta siitä, mikä koalitio on voittanut vaalit. Molempien koalitioiden hallituskausilla on pyritty sekä rajoittamaan siirtolaisuutta että toisaalta rekisteröity satoja tuhansia siirtolaisia. Keskusteluissa käydäänkin selkeää politikointia – siirtolaiskysymyksestä on tullut Italiassa vahva taktinen väline, joka nousee esille etenkin vaaleissa. Kaikista eniten tilannetta on hyödyntänyt oikeistopopulistinen puolue Lega Nord, joka on toisinaan kehottanut pitämään siirtolaiset poissa Italian rannikoilta asein.