Dokumenttielokuvan onnistuminen on kiinni aihevalinnan lisäksi siitä, millainen on elokuvan käsikirjoitus ja narraatio, kuinka luontevia haastateltavia löydetään, miten kuvaukset onnistuvat ja miltä kaikki yhdessä näyttää editointipöydällä. Tässä tutkimuksessa käydään kriittisen analyysin ja itsereflektion kautta läpi ensimmäisen kokopitkän dokumenttielokuvan syntymistä tuottaja-käsikirjoittajan näkökulmasta.

Tutkielman tavoitteena on kuvata dokumenttielokuvan tekoprosessia vaihe vaiheelta ongelmineen ja tulkintoineen niin yksityiskohtaisesti, että kuka tahansa pystyisi toteuttamaan vastaavanlaisen projektin. Tutkielmassa pohditaan dokumenttielokuvaa todellisuuden kuvaajana. Brian Winstonin luoman rekonstruktiojatkumon avulla tutkimuksessa selitetään, mitä keinoja dokumentintekijällä on käytössään, jotta hän ei vääristä todellisuutta. Mitä vähemmän rekonstruktiota elokuvassa on, sen todenmukaisempi teos on. Tutkimuksessa peilataan rekonstruktion määrää ja todellisuuden kuvaamisen onnistumista pro gradu -tutkielman ohessa valmistuneeseen Päättymätön Peli -dokumenttielokuvaan (Liite 2). Rekonstruktiota on niin vähän, että elokuvan voidaan todeta täyttävän dokumenttielokuvan kriteerit.

Tutkimuksessa sivutaan myös journalistiikan ja dokumentin problemaattista suhdetta. Toimittajalta ja dokumentin tekijältä odotetaan objektiivisuutta ja totuudellisuutta. Luovan dokumenttielokuvan syntymisen jälkeen objektiivisuusvaatimuksista on pyritty luopumaan ja on ajateltu, että dokumenttielokuva on enemmänkin taidetta siinä missä musiikki ja kuvanveistokin: se on aina tekijänsä luova esitys maailmasta, taideteos. Todellisuusvaatimus puolestaan on ongelmallinen jo siitä lähtökohtaisesta syystä, että jokaisella ihmisellä on kulttuurin ja ympäristön kontekstissa kehittynyt oma merkitysjärjestelmänsä, jonka avulla he tulkitsevat maailmaa. Näin ollen totuudellisuus on aina subjektiivinen kokemus eikä yhtenäistä totuutta ole.