Toisen maailmansodan jälkeiset modernisaation vuosikymmenet jättivät jäljen suomalaiseen kaupunkimaisemaan, kun vanhat puutalokaupungit ympäri Suomea rakennettiin uudelleen. Nopean rakentamisen vuosina standardisoitu elementtirakentaminen korvasi kaupunkien paikalliseen rakennusperinteeseen perustuneen rakennuskannan, minkä tuloksena kaupunkikeskustat ympäri Suomen alkoivat muistuttaa toisiaan.

Tässä Suomen historian Pro gradu -työssä tarkastellaan Lappeenrannan keskustan kaupunkisuunnittelua ja muutosta vuosina 1956–1980. Tutkimuksen alkuperäislähteinä on käytetty Lappeenrannan kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja, paikallista sanomalehteä Etelä-Saimaata sekä kaupungin keskustaa koskevia kaupunkisuunnitelmia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielmassa tarkastellaan ajan kaupunkisuunnittelua prosessina suunnitelmien laadinnasta valmiiksi rakennetuksi ympäristöksi asti. Suunnittelullisten päämäärien lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten suhtautuminen moderniin kaupunkisuunnitteluun ja vanhan rakennuskannan purkamiseen muuttui 1960–70-luvuilla.

Lappeenrannan päättäjät pitivät aktiivista kaupunkisuunnittelua keinona saavuttaa hyvä keskustaympäristö. 1960-luvun suunnittelussa uskottiin kaupungin jatkuvaan kasvuun. Suunnitelmissa katsottiin pitkälle tulevaisuuteen, ja ne laadittiin kuviteltua vuoden 2000 Lappeenrantaa varten. Kaupunkisuunnittelun tärkein kohde oli vanhan esikaupunkialueen päälle kaavoitetun keskustan laajennuksen toteuttaminen. Alueelle laadittiin 1960-luvun puolivälissä Suomessa uraauurtava monitasoiseen rakentamiseen perustunut keskustasuunnitelma. Uuden keskustan suunnitelmat kohtasivat erilaisia vastoinkäymisiä ja niiden toteuttaminen kyseenalaistettiin muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa, mutta kaupungissa ei tahdottu luopua alueen rakentamisesta. Alueen rakentaminen aloitettiin lopulta lähes 15 vuotta alkuperäisten suunnitelmien laadinnan jälkeen. Tutkimuksen kohteena olevalla ajanjaksolla rakentaminen keskittyi vanhaan ydinkeskustaan. Vanhaa rakennuskantaa ei pidetty säilyttämisen arvoisena, vaan kaupunkirakenne kaavoitettiin uusittavaksi lähes täysin. Keskustan rakennuskannan modernisointia pidettiin aluksi paikallislehdistössäkin positiivisena kehityksenä, mutta 1970-luvulla muuttunut ympäristö alkoi herättää arvostelua ja kaupungissa syntyi rakennussuojelullista toimintaa.