Tutkimuksen kohteena on Suomen valtiohallinnon taiteelle osoittama rahoitus vuosien 1925–1929 aikana. Aihetta lähestytään kahta erilaista lähdemateriaalia ja analyysitapaa hyväksikäyttäen. Valtion budjettien avulla pyritään ensin luomaan tilastollinen kuva valtion taiderahoituksen muodoista, määristä sekä kohdentumisesta. Tilastoista saatua kuvaa pyritään syventämään tutkimalla kriittisen diskurssianalyysin avulla kolmen aikakauden sanomalehden – Helsingin Sanomien, Suomen Sosialidemokraatin sekä Ilkan – taiderahoitusta käsitteleviä artikkeleita. Kriittisen diskurssianalyysin avulla analysoidaan erityisesti sanomalehtien luomia representaatioita taiteen julkisesta rahoituksesta. Tilastoihin nojautuva tutkimus osoittaa, että valtion taiteelle antama julkinen tuki tapahtui selvästi julkisen talouden marginaalissa. Marginaalisuus ei tarkoittanut vain tuen määrällistä osuutta, vaan taloudellinen tuki pyrittiin myös maksamaan julkisen talouden vakinaisen menotalouden ulkopuolelta, lähinnä raha-arpajaisia hyväksikäyttäen. Rahoitustilastoista nousevaa taiderahoituksen kuvaa voi luonnehtia myös käsitteillä staattinen ja elitistinen. Rahalliset avustukset menoarviossa nimittäin jaettiin ainoastaan korkeakulttuurin eri osa-alueille; kirjallisuudelle, kuvaamataiteelle, säveltaiteelle, rakennustaiteelle sekä näyttämötaiteelle. Käsitys menoarviossa pysyy myös varsin muuttumattomana 1920-luvun lopulla. Kriittiseen diskurssianalyysiin pohjautuvassa analyysiosiossa olen hahmotellut neljä erilaista taiteen julkista rahoitusta käsittelevää diskurssia; sivistys-, suomalaisuus-, tasaarvo- sekä rahoitusdiskurssin. Niistä jokainen tarkastelee ja representoi taiteen julkista rahoitusta eri tavalla. Nämä diskurssit pyrkivät luomaan voimakkaasti positiivisia representaatioita julkisesta taiderahoituksesta; negatiiviset merkinnät sijoittavat sanomalehdissä selvästi marginaaliin. Kaikista kolmesta tutkimuksen kohteena olevasta sanomalehdestä on löydettävissä kaikki tutkimuksessa hahmotellut diskurssit. Diskurssien hierarkia on kuitenkin kiinni sanomalehden sijainnista 1920-luvun loppupuolen puoluepoliittisessa kentässä. Sanomalehdistä diskurssianalyysin kautta hahmotellut julkisen taiderahoituksen representaatiot luovat tilastoihin verrattuna aiheesta toisenlaisen kuvan; taiderahoitus ei näytä marginaaliselta, vaan keskustelut nivoutuvat tiiviisti aikakauden muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.