Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia käsityksiä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsineillä äideillä on vanhemmuudesta niin kutsuttuna normaaliaikana sekä masennuksen aikana ja tätä kautta sitä, miten masennus on vaikuttanut heidän omaan vanhemmuuteensa ja millaisena masennuksen aikainen vanhemmuus näyttäytyy. Toisena tehtävänä on tarkastella sitä, mitkä tekijät ovat auttaneet äitejä selviämään masennuksestaan, mitä epäkohtia äidit näkevät saamassaan avussa ja tuessa sekä millainen sosiaalityön rooli on ollut selviytymisessä. Keskeisenä tarkoituksena on tarkastella näitä ilmiöitä äitien näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Aaron Beckin kehittelemä Masennuksen kognitiivinen malli ja tutkimuksen taustalla vaikuttavana metodologiana on Hans-Georg Gadamerin ajatteluun pohjautuva filosofinen hermeneutiikka. Tutkimuksen aineiston muodostavat kymmenen synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsineen äidin kertomukset. Analyysimenetelmänä on käytetty pääosin teemoittelua ja tyypittelyä. Analyysi on toteutettu hermeneuttiseen ajatteluun tukeutuen ja masennuksen kognitiivisen mallin käsitteitä apuna käyttäen. Tutkimustulokset ovat esitettyinä teema-alueittain. Tulosten mukaan äitien vanhemmuuskäsityksille ovat tyypillisimpiä rakkauden ja vastuun teemat, joiden pohjalle kukin äiti rakentaa omanlaista vanhemmuuttaan. Synnytyksenjälkeinen masennus näyttäytyy epätodellisena ja tuskaisena aikana, jolloin äidin kokemus vanhemmuudesta sekä itsestä äitinä ovat raskaita ja varsin negatiivisia. Äideillä on taipumus täydellisyyden tavoitteluun ja he kokevat itsensä usein riittämättöminä ja epäonnistuneina äiteinä. Tällaiset kokemukset ovat kuitenkin subjektiivisia eivätkä objektiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna ole rationaalisia. Masennuksesta selviämisessä äitejä auttoi keskeisimpinä tekijöinä täydellisyyden tavoittelusta luopuminen, konkreettisen kotiavun saaminen, oman ajan ottaminen, sosiaalinen tuki sekä lääkitys. Sosiaalityön rooli synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivien äitien tukemisessa jää ohueksi, vaikkakin sosiaalityön piiristä saattaisi löytyä äitien tarvitsemaa tukea. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivien äitien kokemuksiin ja sitä kautta tukemiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota sekä myös sosiaalityön piirissä pohtia, miten nämä äidit voitaisiin paremmin huomioida.