Tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin englanninkielinen länsimainen tutkimus on tulkinnut Venäjän uhkakäsityksiä vuosien 1999 ja 2021 välillä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen kirjallisuuskatsaus ja siinä on hyödynnetty metanarratiivisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää. Tutkimuksen aineiston keräämisen tueksi toteutettiin asiantuntijakysely Venäjän turvallisuuspolitiikan asiantuntijoille. Tutkimuksen aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja teoriaohjaavaa päättelyä hyödyntäen. Aineistoksi valikoitui yhteensä 87 englanninkielistä nimikettä. Aineisto kerättiin kahdeksasta tietokannasta, 18 muusta verkkolähteestä sekä tutkimuskirjallisuudesta. Analysoitujen tutkimuksien metodologisista perusteista hahmoteltiin neljä erilaista näkökulmaa, joiden kautta Venäjän uhkakäsityksiä on tarkasteltu. Poliittisstrategisen näkökulman omaava tutkimus katsoo, että Venäjän uhkakäsitys on johdateltavissa julkituoduista viesteistä, toimista ja diskursseista, kun sotilasstrateginen näkökulma näkee uhkakäsityksen perustuvan sotilaallisiin suorituskykyihin ja niiden tasapainoon. Historiallinen näkökulma näkee menneet tapahtumat ja historiallisen itseymmärryksen keskeisenä uhkakäsitykselle. Sosiologinen näkökulma eroaa metodologisesti selkeimmin kolmesta edellisestä, ja katsoo uhkakäsityksen ilmenevän kansalaisten ja eliittien asenteissa, mielipiteissä, normeissa sekä arvoissa. Tutkimuksesta havaittiin kaksi sisällöllistä avainulottuvuutta. Venäjän uhkakäsitystä tarkasteltiin usein suhteessa Venäjän ja lännen suhteisiin. Tästä ulottuvuudesta hahmottui kolme eri ajallista kokonaisuutta, joissa vuosina 1999–2007 tutkimus kuvasi suhteita varauksellisena yhteistyönä, vuosien 2008–2014 välillä kriisiytymässä olevina ja vuoden 2015 jälkeen konfliktina. Toinen avainulottuvuus liittyi Venäjän uhkakäsityksen motiiveihin ja ajureihin, joihin valtaosa tutkimuksesta suhtautui lähtökohtaisesti kriittisesti. Pitkittäistarkastelun perusteella länsimainen tutkimus Venäjän uhkakäsityksistä on tarkastelujaksolla kyennyt ennakoimaan ja selittämään hyvin Venäjän toimintaa. Tutkimuksen perusteella Venäjän viestimillä uhkanarratiiveilla on usein ollut yhteys sen ulko- ja sotilaspoliittiseen toimintaan, ja ne omaavat siksi hyvän selitysvoiman ennakoidessa Venäjän ulko- ja sotilaspoliittista toimintaa.