Modernille markkinataloudelle on ominaista kriisit, jotka ovat peräisin systeemisestä riskistä. Systeeminen riski voidaan jakaa neljään eri ryhmään. Ne ovat pankkipaniikki, varallisuushintojen laskusta aiheutuva pankkikriisi, kriisin tarttuminen ja valuuttojen kohtaanto-ongelmat pankkijärjestelmässä. Aiheen laajuuden vuoksi tutkielmassa keskityttiin vain siihen systeemiseen riskiin, joka on peräisin kriisin tarttumisesta pankkien välisen markkinan kautta. Tutkielma on puhtaasti kirjallisuuskatsaus mikrotaloustieteen muutamaan keskeisimpään tutkimukseen, jotka käsittelevät kriisin tarttumista.

Aihe on tärkeä, sillä tartunta oli yksi niistä tekijöistä, jotka johtivat finanssikriisin syntymiseen vuonna 2007. Kriisi tarttui toisiin pankkeihin muun muassa pankkien välisen markkinan kautta. Finanssikriisin seurauksena maailman kauppa romahti ja bruttokansantuotteet vajosivat dramaattisesti monessa maassa. Vaikutukset reaalitalouteen ympäri maailman korostavat aiheen tärkeyttä.

Tutkielmassa esitetään miksi pankkien välinen markkina on olemassa. Pankkien välisellä markkinalla likviditeettiä tarvitsevat pankit voivat saada rahaa niiltä pankeilta joilla on ylimääräistä likviditeettiä. Tämä likviditeetin tasaaminen mahdollistaa yksittäisten pankkien kohtaamien epäsystemaattisten shokkien torjumisen, jolloin tallettajien riskit pienenevät ja talletusten lunastaminen on mahdollista. Myös entistä suurempi osuus varallisuudesta voidaan pitää hyvin tuottavissa sijoituksissa käteisen sijaan. Siksi on tärkeää, että pankkien välinen markkina on käytettävissä.

Pankkien välisellä markkinalla riskiä voidaan jakaa. Riskin jakaminen puolestaan tarkoittaa, että tietyissä tilanteissa kriisit voivat tarttua sen kautta. Tarttumista tutkittiin Allen-Gale -mallin ja Freixas-Parigi-Rochet -mallin avulla. Mallien alkuasetelmissa oli eroavaisuuksia, mutta päätelmät olivat hyvin samanlaisia. Molempien mallien mukaan rakenne, jossa jokainen pankki lainaa vain yhdeltä pankilta on paljon hauraampi kuin järjestelmä missä rahoituslähteet ovat enemmän hajautettuja. Tässä ideana on, että vaikka yhdellä pankilla ei yksin ole kykyä selvitä shokista, niin kaikilla pankeilla voi yhdessä olla riittävät puskurit shokista selviämiseen.

Allen-Gale -mallin avulla huomattiin, että mikäli likviditeettitarpeet ovat alunperin ennustettu keskimäärin oikein eli yllättävää shokkia ei tule, niin kaikki rakenteet toimivat yhtä hyvin. Lisäksi ketjumaisessa rakenteessa tappiot kasautuvat, jolloin kahden alueen konkurssi tarkoittaa, että kaikki muutkin alueet joutuvat konkurssiin. Tällöin pieni shokki voi oikeissa olosuhteissa kasautumisen seurauksena kaataa koko pankkijärjestelmän.

Järjestelmä vakautuu kun pankkien purskurit kasvavat, kärsivällisten tallettajien määrä kasvaa, epälikvidien sijoitusten määrää pankin taseessa rajoitetaan tai muihin pankkeihin tehtävien talletusten määrää pienennetään. Myös pankkien välistä markkinaa voi rajata esimerkiksi maantieteellisesti, mutta silloin normaalien shokkien vastaanottaminen hankaloittuu. Nämä ovat niitä asioita, joita viranomaiset nykyään myös valvovat ja seuraavat. Tutkielmassa esiteltyjen teorioiden avulla viranomaiset pystyvät mallintamaan ja arvioimaan pankkijärjestelmässä olevia systemaattisia riskejä, jotka ovat peräisin mahdollisen kriisin tarttumisesta.

Tutkielmaa voisi laajentaa ottamalla mukaan uudempia tutkimuksia tai arvioimalla systeemisen riskin määrää Suomessa ekonometrisen tutkimuksen avulla. Tutkielma antaa näille jatkotutkimuksille hyvän teoriapohjan.