Opinnäytteeni koostuu taiteellisesta teoksesta 1:1:1:3 sekä siihen pohjautuvasta kirjallisesta osiosta, jossa tarkastelen työskentelyäni ja siihen liittyviä tavoitteita. Pääpainotukseni on taiteellisella työlläni.

Teos 1:1:1:3 toteutettiin yksityisasunnossa Helsingin Kalliossa, näyttely oli auki 2.3-6.3.2016. Teos syntyi William Shakespearen Romeo ja Julia-näytelmän parvekekohtauksen pukusuunnitteluksi. Utopistinen rakkaustarina muuttui dystooppiseksi nyky-yhteiskunnan kohtaamisen tai kohtaamattomuuden hetkeksi; katsoja/kokijan kosketus määräsi kummaksi niistä. Installaatio/performanssiin sisältyi kehollinen tila sekä iso hyytelötissi, joista pirstaleinen Julia rakentui. Hyytelötissin sisällä olleet kaksi turvakameraa ja kontaktimikrofoni tekivät katsoja/kokijasta osan teosta monitoroinnin ja kosketuksesta syntyneen, kaiuttimiin ajetun syntetisoidun äänen myötä. Teokseni on yhteiskunnan metafora. Se perustui ihmisen kohtaamisen ja medialäheisyyden tutkimiseen. Olin osa teosta ja tutkimustani olemalla läsnä tilassa. Sen tekeminen herätti kiinnostukseni pukusuunnittelijuuteni rajoja kohtaan, joita pyrin laajentamaan teokseni välityksellä.

Tutkin tunnetta pukuna, puvun kautta tapahtuvaan, niin sanottuun pukuajatteluun nojautuen (Hann, Pantouvaki). Lisäksi työtäni tukevat huomiot Linda Granforsin ja Aura Hakurin teemahaastattelun pohjalta. Sen rooli oli pieni, mutta tärkeä. Maurice Merleau-Ponty avasi filosofisen ajatteluni ja Louise Bourgeoisin taide antoi inspiraation ruumiin (keho ja mieli) visuaalisessa esillepanossa.

Kappaleessa 1 esittelen teokseni lyhyesti, muutamalla kuvalla havainnollistaen, kappale 2 avaa teokseni lähtökohtia Romeon ja Julian parvekekohtauksen lisäksi. Kappale 3 kertoo työskentelytavoistani ja kappale 4 avaa käyttämäni elementit juurta jaksaen. Kappaleessa 5 kerron teokseni paikkasidonnaisuudesta ja hahmottelen, mitä tila itsessään antoi sekä pyysi. Paneudun myös kokijan roolin tärkeyteen teokseni tilassa. Kappale 6 tarkastelee käsitteitä kehollinen tila ja tilallinen keho, sekä Julian ruumiin (keho ja mieli) näkyväksi tuomisen keinoja. Kappaleessa 7 pohdin työskentelytapojani pukusuunnittelijuuteni kautta. Laajennan näkökulmaani siitä mitä pukusuunnittelu on nykypäivänä sekä pohdin tekijyyttäni performanssien ja muun taiteellisen työskentelyni kautta. Viimeisessä kappaleessa summaan intuitiivisen työskentelyni tärkeyden ja jatkuvassa prosessissa olevan, filosofiaan tukeutuvan konseptiajatteluni.

Louise Bourgeoisin taide, Maurice Merleu-Pontyn filosofia ja Samuel Weberin ruumiin monikollisuuden käsitys hahmottivat pukusuunnittelijuuteni laajentamista. Päädyn kolmeen pukusuunnittelijuuden laajennukseen. Pukusuunnittelun metodeina voin käyttää myös näitä kolmea uudenlaista lähestymistapaa: 1) kokijan ulkomuodon muutoksen aikaansaaminen hyytelön ja kameran tuottamana. 2) tuotettu tunne joka näyttäytyy kokijassa kehollisena muutoksena eli immateriaalisena pukuna. 3) turvakameran aiheuttama kehollinen muutos kokijassa. Nämä havainnot tukevat ajatustani pukusuunnittelijuuden rajattomista mahdollisuuksista. Pukusuunnittelijan työtä voidaan ajatella myös ennen varsinaista pukusuunnittelua tapahtuvana esiintyjän ruumiin aktivoivana toimintana.

My thesis consists of two components; the artistic piece 1:1:1:3 and the written part based on it. In this thesis I investigate my artistic work and goals related to it. The main emphasis is on the implementation of the art piece 1:1:1:3. It was carried out in a private apartment in Helsinki, Kallio 2.2-6.3.2016. The piece was born as a costume design for the balcony scene in William Shakespeare´s play Romeo and Juliet. Their utopian love-story became a dystopian contemporary moment of life where the viewer/ experiencer either engaged in a moment of encountering, or dis-encountering depending on their willingness to touch and to be touched. The installation consisted of a bodily space with a large jelly tit. Inside it where two security cameras and a contact microphone. By touching the jelly tit the viewer/experiencer became a part of the piece. The site became alive. Touching triggered the synthesized sound to the loud speakers and the pictures on the monitors. The piece 1:1:1:3 is a metaphor of the contemporary society. It is based on the study of human interaction and proximity to media.

I was a part of the piece and my research by being present at the site. The making of it increased my interest to investigate the borderlines of my costume design and its limits. It was a possibility to extend the costume designers field of expertise and the fact that it could be thought more extensively. Building my axiom of a sensation as a costume, through costume by leaning towards the so called costume thinking (Hann, Pantouvaki). The research is supported by theme interview conducted with Linda Granfors and Aura Hakuri. Their role was small but important. Maurice Merleau-Ponty opened the philosophic point of view to my thinking and Louise Bourgeoi´s Art gave visual inspiration on how to present Juliet´s corpse (body and mind).

In Chapter 1, I present my artwork in short accompanied with a few photos. Chapter 2 opens the starting points of the artwork in addition to the Romeo and Juliet balcony- scene and Chapter 3 is all about the process. In Chapter 4 I open the elements used in the piece into the root level. Chapter 5 approaches its cite-specific touch and outlines what the space itself had to give and what it was asking for. I also look in to the mode of the experiencer/performer in this cite. Chapter 6 deepens the concepts of the bodily space of Juliet and the spatial body of the experiencer. I also write about how to make Juliet´s body visible. In Chapter 7, I ponder upon my abilities as a costume designer and skills to broaden my perspectives on what costume design is today. My authorship in performance making and especially in this piece of art is under investigation. In Chapter 8, I discuss the importance of the on going intuitive learning process. This chapter opens of my philosophical conceptual thinking.

My mainstay Louis Bourgeois art, Maurice Merleau-Ponty´s philosophy and Samuel Weber´s understanding of the plurality within the body are all connected within the expansion of perception of my work as a costume designer. I present three possible expansions to be thought of as costume Designers methods. These new ways to approach costume are. 1) The deformation of the experiencer using jelly and the security camera as a medium. 2) A sensation as a costume. The sensation becomes visible as a bodily change that can be seen as an immaterial costume. 3) Security camera as a medium of a costume designer. Bodily chance in the experiencer can be thought as a method of making of a character. These findings support my thoughts of the limitless possibilities for the costume. Costume Designers work can also be considered happening prior to the actual costume design process, it can be thought as body activating action done by the costume designer.