Hiekkalaatikot, keinut ja liukumäet ovat itsestään selvä osa nykypäivän kaupunkiympäristöä. Kaupunkilaislasten leikkiympäristöjen historiaa ja rakentumista ei kuitenkaan ole juuri tutkittu Suomessa. 1970-luvun voimakkaan kaupunkirakentamisen myötä myös leikkiympäristöjä rakennettiin kiihtyvään tahtiin ja rakennuslakia täydennettiin leikkipaikkoja koskevilla vaatimuksilla. Samaan aikaan käytiin vilkasta keskustelua lasten tarpeista kaupunkiympäristössä. Artikkelissa perehdytään tähän lapsia koskevaan kaupunkisuunnittelukeskusteluun ja kysytään, miten lasten tilantarpeet nähtiin kaupungistuvassa Suomessa. Lisäksi artikkelissa tutkitaan helsinkiläisiä ohjattuja leikkikenttiä esimerkkinä lapsiin kohdistuvasta kaupunkisuunnittelusta. Vaikka lisääntyvä leikkiympäristöjen rakentaminen lisäsi lapsiin kohdistuvaa suojelua ja huolenpitoa, päämääränä oli myös tukea lasten vapaata leikkiä ja liikkumista autoistuvassa kaupungissa. Suunnittelun kannalta keskeistä on se, että leikki-infrastruktuuri teki lapset entistä näkyvämmäksi ja vakavasti otettavammaksi ryhmäksi.

Sandboxes, swings and slides are considered integral and almost self-evident aspects of the modern urban environment. However, the actual process of building children’s play spaces has been overlooked in Finnish urban history studies. With the rapid urbanization of the 1970s, built play spaces became a topic of public discussion. Child protection advocates and planners raised the issue of children’s right to safe and versatile play spaces. This article addresses the issue head-on by asking how children’s spatial needs and built play spaces were considered in urbanizing Finland in the 1970s. Moreover, the article focuses on public, supervised playgrounds in Helsinki as an illustrative example of urban planning for children. We argue that developing the infrastructure of play spaces caused children to be more visible and taken more seriously in the planning of urban environments.