Näyttelijä

Ruth Snellman oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijäkunnassa lähes puoli vuosisataa, 1913–61. Hän tuli tunnetuksi henkevänä komediennena. Vuosina 1921–62 hän näytteli vajaassa kymmenessä elokuvassa, joista tunnetuin on Ihana seikkailu (1962). Sen paronittaren roolista hän sai Jussi-palkinnon.


Säveltäjä Jean Sibeliuksen perheeseen syntynyt Ruth Snellman kävi Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulun. Teatteriin hän tuli harjoittelijaksi 1913 ja vakinaiseksi näyttelijäksi 1915. Opintomatkoja hän teki Saksaan, Venäjälle ja neljästi Ranskaan. Nuoruutensa ingenue-tehtävien jälkeen Ruth Snellman esitti runsaasti varsinkin salonkirooleja ja saavutti suurimmat menestyksensä hienostuneena komediennena.

Hänen yli 300 rooliinsa kuuluivat mm. kreivitär Olivia (William Shakespearen Loppiaisaatto), nimiosa (Gotthold Ephraim Lessingin Minna von Barnhelm), Gerda (August Strindbergin Rajuilma), Amanda (Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha) ja ladyt (Somerset Maughamin Ympyrä ja T. S. Eliotin Yksityissihteeri).

Ruth Snellmanin ensimmäinen elokuvarooli oli Teuvo Puron ohjaamassa ”farssinsekaisessa komediassa” Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921), jossa hän esitti Impi Pontevan sisarta Lauraa. Taidemaalari Jussi Pontevaa, Impi Pontevan puolisoa, näytteli Jussi Snellman. Aikalaiskriitikko antoi tunnustusta sekä Ruth että Jussi Snellmanille osasuorituksista.

Seuraavaan elokuvaan meni puolitoista vuosikymmentä. Valentin Vaalan Vaimokkeessa (1936) Ruth Snellman näytteli päähenkilön Esko Latvan (Tauno Palo) sisarta. Risto Orkon ohjauksessa Markan tähden (1938) hän esitti muotisalongin johtajatarta. 1940-luvulla hän näytteli viidessä elokuvassa, mm. Ilmari Unhon ohjauksessa Poikani pääkonsuli (1940) vuorineuvoksetarta ja Toivo Särkän ohjauksessa Nuoruus sumussa (1946) rouva Randellia.

Puolentoista vuosikymmenen jälkeen Ruth Snellman palasi jälleen Toivo Särkän ohjaukseen elokuvan Ihana seikkailu (1962) paronittareksi Louise Ehrenheimiksi, jonka varassa seikkailu aikalaiskriitikon mukaan oli 90-prosenttisesti. Ruth Snellman oli esiintynyt näytelmässä Kansallisteatterissa jo 44 vuotta aikaisemmin (1919), ei kuitenkaan paronittarena. Ihanan seikkailun yhteydessä hän sai suurta julkisuutta, osittain sen takia, että hän oli ”jo” 67-vuotias – ohjaaja Särkkä oli 71-vuotias. Ihana seikkailu jäi Toivo Särkän viimeiseksi ohjaukseksi.

Ruth Snellman sai roolistaan naispääosa-Jussin 1963. Palkintoon liittyy Kari Uusitalon kertoma kasku. Ruth Snellman oli viattomasti päivitellyt: ”Ajatella, että minä sain oikein pääosa-Jussin. Kun minä aikoinaan neuvottelin maisteri Särkän kanssa palkkiostani, Särkkä koko ajan korosti sitä, että kysymys oli sivuosasta!”

Ruth Snellman näytteli myös varhaisessa televisionäytelmässä. Hän esitti veljesten tätiä rouva Desmermortesia Jean Anouilh’n komediassa Juhlat linnassa (1966; ohjaus Seppo Wallinin).

Muistelmateoksessaan Tuokio sieltä, tuokio täältä (1970) Ruth Snellman kertoo viehättävästi lapsuudestaan, puolivuosisataisesta teatterityöstään ja työtovereistaan. Hän myös kauhistelee, kuinka Särkkä näytti hänelle Ihanasta seikkailusta raakaversiota. ”Minä en ole elämässäni saanut sellaista šokkia. Se oli hirveätä!” Mutta kun elokuva ”siistittiin” ja leikattiin, aineistosta syntyikin aivan kunnollista jälkeä.

Ruth Snellmanilla oli ollut kirjallisia harrastuksia jo aikaisemminkin: vuonna 1934 hän oli kirjoittanut korujen käytöstä teokseen Nainen ja hänen kauneutensa. Hän ohjeisti naisia käyttämään koruja varovasti: ”Oikea suurmaailman nainen onkin hyvin varovainen käyttäessään korujaan. Koskaan hän ei käytä koruja päivisin; aistikas sormus, ohut rannerengas tai helmikaulanauha tai kaulaketju riittävät. Sitä vastoin iltaisin ottaessaan osaa juhlatilaisuuteen tai muuhun sellaiseen – t.s. iltapuvun kanssa – koristeet ovat suorastaan välttämättömiä.”

Ruth Snellman oli vuodesta 1916 naimisissa näyttelijä Jussi Snellmanin (1879–1969) kanssa. Pro Finlandia -mitalin hän sai 1951 ja Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton kultaisen ansiomerkin. Ruth Snellman kuoli 81-vuotiaana 1976 Helsingissä.


Kalevi Koukkunen
25.9.2014



Kirjallisuutta ja lähteitä

Kari Uusitalo: Värikästä väkeä – jo mustavalkoisen filmin aikaan. Noin 300 suomalaista elokuvakaskua ja -tarinaa. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu 1995, 105–106.

Ruth Snellman: ”Korujen käytöstä”. Teoksessa Nainen ja hänen kauneutensa. Jyväskylä – Helsinki: Gummerus 1934, 65–69.

Ruth Snellman: Tuokio sieltä, tuokio täältä. Toim. Riitta Valajärvi. Helsinki: Weilin+Göös 1970, 172–173.

Ruth Snellman. Kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat 28.6.1976.

Ruth Snellman. Nekrologi. Helsingin Sanomat 25.6.1976.

Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita 1996.

Suomen kansallisfilmografia 2. Helsinki: Painatuskeskus 1995.

Suomen kansallisfilmografia 3. Helsinki: Painatuskeskus 1993.

Suomen kansallisfilmografia 4. Helsinki: VAPK-kustannus 1992.

Suomen kansallisfilmografia 7. Helsinki: Edita 1998.

Teatterin maailma 1965. Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Toim. Verneri Veistäjä. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 8. Helsinki: Tammi 1965, 369–370.

Uusi Tietosanakirja. Osa 18. SAT–SPA. Päätoimittaja Veli Valpola. Helsinki: Tietosanakirja Oy 1964, 709.