Tutkimus käsittelee perheen ja vanhemmuuden määrittelyä tilanteissa, joissa hallinto-oikeuksissa päätetään lasten huostaanotoista. Aineistona ovat hallinto-oikeuksien päätösasiakirjat, jotka sisältävät sosiaalityön sekä muiden perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten, kuten psykiatrien, psykologien, lääkärien ja kasvatusalan ammattilaisten kuvauksia vanhempien toiminnasta ja ominaisuuksista, vanhempien omia kertomuksia tilanteistaan sekä oikeuksien kirjaamia perusteluja päätöksilleen. Tutkimusaineisto sisältää 354 päätösdokumenttia vuodelta 2008. Ne koskevat yhteensä 430 lasta.

Aineisto paikantuu ajankohtaan, jossa lastensuojelulakia oli perusteellisesti muutettu varhaisemman tuen suuntaan. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että sosiaalityössä ollaan siirtymässä hyvinvointipainotteisesta lastensuojelusta suojelupainotteiseen, joka tarkoittaa, että riskienhallintamenetelmät ovat entistä keskeisempiä lasten tilanteita arvioitaessa. Tässä tutkimuksessa kysytään, millaisiin vanhemmuutta koskeviin normeihin huostaanottopäätökset perustuvat. Normeilla tarkoitetaan sellaisia vanhemmuutta koskevia kulttuurisia käsityksiä, joiden kautta tiettyjä ominaisuuksia arvotetaan ylitse muiden ja toisia pidetään sopimattomina.

Tutkimus paikantuu feministiseen tutkimustraditioon, jossa keskeistä on se, kuinka tiedon tuottamisen menetelmät ovat kietoutuneita sukupuolen, seksuaalisuuden, yhteiskuntaluokan, etnisyyden ja psyykkisen sekä fyysisen kykenevyyden kysymyksiin. Feministisen tutkimuksen sisällä tutkimus asettuu ensiksikin kriittisen perhetutkimuksen traditioon, jossa käsityksiä perheestä on pyritty purkamaan ja määrittelemään uudelleen. Toiseksi tutkimuksessa nojataan hallinnan analyyttiseen tapaan ymmärtää kuinka perheitä ohjataan pitkälti suostuttelevan vallan keinoin, jolloin keskeistä on saada vanhemmat ymmärtämään uudella tavalla se, mihin perhe-elämässä ja ylipäänsä onnellisen elämän tavoittelussa tulisi pyrkiä. Tätä tavoitetta varten vanhemmat tarvitsevat tietoa hyvästä elämästä ja vanhemmuudesta. Suostuttelevan vallan keinot toimivat yhdessä kontrollointiin perustuvien hallintakeinojen kanssa siten, että vanhemmat ja perheet, jotka eivät muunna ajatteluaan suostuttelun ja ohjauksen keinoin, kohtaavat järeämpiä kontrollitoimia.

Tutkimuksen ytimessä ovat tiedon ja hallinnan lisäksi myös ne tavat, joilla vanhempia ammattilaisten määrittelyjen kautta asetetaan erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin. Vanhemmat myös itse määrittelevät ja asemoivat itseään erilaisten kategorisointien kautta. On kyse sukupuolistamisen, kulttuuristamisen ja luokkaistamisen prosessien analyyseista, jotka konkretisoituvat kunnollisuuden käsitteessä. Käsitteellä viitataan niihin arvottamisen prosesseihin, joiden kautta jotkut vanhemmat ja perheet asemoidaan kunnollisiksi ja toiset kelvottomiksi.

Tarkastelun keskiössä ovat harkintaa ohjaavat diskurssit, kategoriat sekä kirjaamisen käytännöt, joiden myötä dokumenteissa tuotetaan tietty käsitys todellisuudesta ja sosiaalisista ongelmista. Kertomuksia kelvottomasta ja kunnollisesta vanhemmuudesta analysoidaan sekä määrällisesti ongelmakategorioita erittelemällä että laadullisesti diskurssianalyyttisella luennalla.

Tutkimuksessa saatiin selville, että sukupuoli ohjasi paitsi sitä, millaisia ongelmakategorioita vanhemmuuteen liitettiin myös sitä, kuinka laajasti vanhempia kuvailtiin. Puhe isistä oli huomattavasti suppeampaa ja harvinaisempaa kuin puhe äideistä. Äitejä kuvailtiin eniten kyvyttömiksi ja jaksamattomiksi ja isien taas kerrottiin useimmiten olevan väkivaltaisia tai käyttävän liikaa päihteitä. Myös sukupuolen ohittava kerronta oli aineistossa laajaa. Erityisesti väkivallasta kerrottiin sukupuolineutraalisti siten, ettei tekijää ja uhria eritelty.

Analyysissa eriteltiin myös diskursseja, jotka liittyivät väkivallan esiintuomiseen tai sen ohittamiseen. Diskurssit jakautuivat väkivallan selityksiin, perheeseen tai vanhemmuuteen liittyviin diskursseihin sekä väkivallan merkityksen korostamiseen. Selitettäessä väkivaltaa tai liitettäessä se perheeseen liittyviin diskursseihin, väkivalta katosi usein käsittelystä tai se ohitettiin kertomalla siitä epäselvästi. Muissa dokumentin osissa mainittu väkivalta katosi 42 prosentista hallinto-oikeuksien lopullisia perusteluja.

Vanhempien oikeuteen lähettämissä vastineissa ja suullisissa käsittelyissä keskeistä oli, että vanhemmat rakensivat itsestään ja perheistään kunnollisia. Yhtäältä vanhemmat asettuivat usein vastustamaan juuri sosiaalityön määritelmiä. Vastustus sai myös suuttumuksen ja ”ilkeiden tunteiden” muotoja, mutta nuo tunteet saattoivat olla vanhempien ainoita mahdollisuuksia saada äänensä kuuluville. Toisaalta vanhemmat tunnistivat myös tarpeen tunnustaa oma heikkoutensa vanhempana (köyhyys, vajaavaisuus, väkivaltaisuus, tietämättömyys, ”väärin tekeminen”) ja asettua avuntarvitsijan rooliin. Toisin sanoen, omasta vanhemmuudesta tuli kertoa ”oikein”. Kunnollisuuden tuottaminen oli sukupuolittunutta erityisesti silloin, kun vanhemmat kertoivat rakkaudellisista tunteistaan ja kiintymyssuhteista lapseen. Juuri äidit painottivat rakkauttaan lasta kohtaan kumoten sillä tavoin luonnehdintoja heistä huonoina äiteinä. Isät eivät kertoneet suhteestaan lapseen rakkautta painottavan diskurssin kautta. Isät todistivat kunnollisuuttaan pikemminkin työn ja varakkuuden kautta. Myös oikeanlainen suhde ”suomalaiseen kulttuuriin” saattoi implikoida kunnollisuutta maahan muuttaneiden vanhempien vastineissa.

Hylätyissä huostaanottohakemuksissa, joissa lapsi palasi kotiin vanhempiensa luokse, hallinto-oikeuksien perustelut päätökselle liittyivät joko vanhemmuuden uudelleenmäärittelyyn tai lapsen omaan pärjäämiseen. Määriteltäessä vanhemmuutta uudelleen viitattiin vanhempien kunnollistumiseen, avoimuuteen tarjotulle tuelle ja vanhempien uuteen ymmärrykseen siitä, mitä vanhemmuus ja hyvä elämä ylipäänsä merkitsevät. Kun viitattiin lapsen pärjäämiseen, keskeistä oli, että lapsi selviytyi koulussa tai alkaneessa työelämässä. Tällöin oli kyse teini-ikäisistä lapsista. Joissain tapauksissa vanhemmuuden puutteet saatettiin ohittaa vetoamalla lapsen ominaisuuksiin.

Tutkimukseni keskeisin tulos on, että hallinto-oikeuksien huostaanottopäätöksissä arvioidaan lasten laiminlyönnin lisäksi myös perheen kunnollisuutta. Myös vanhemmat itse tunnistavat nuo kunnollisen perheen määritelmät ja viittaavat niihin vastineissaan. Tällä tavoin arviointi perustuu siis myös normatiivisiin käsityksiin siitä, millaista hyvä vanhemmuus on. Tutkimus paljastaa, että vanhempien ja perheiden väliset eroavaisuudet, kuten sukupuoli, seksuaalisuus (erityisesti ydinperhenormatiivisuus), yhteiskuntaluokka, etnisyys ja vanhempien vammaisuus tai vammattomuus ovat monin tavoin keskeisiä – vaikka eivät suinkaan ainoita – perusteita huostaanotoista päätettäessä.