Tutkimuksessa tarkastellaan kansalaiseksi kasvamisen filosofista perustaa. Tutkimus selvittää käsitteellisesti ideologisia ja katsomuksellisia ulottuvuuksia, jotka liittyvät keskusteluun uskonnosta osana kasvatusta ja julkista tilaa.

Kasvatuksen ammattilaiset kohtaavat uskontoon liittyvien kysymysten poliittisen ulottuvuuden käytännön työssään, sillä koulu toimii paikkana, jossa julkisen ja yksityisen kansalaisidentiteetin ehdoista jatkuvasti neuvotellaan. Tutkimuksessa nähdään valtion perustuslaillinen neutraalisuus hyvänä ja välttämättömänä periaatteena, jonka tulee taata erilaisten katsomusten yhdenvertainen kohtelu. Valtio ei ole kuitenkaan neutraali toimija, sillä se ottaa institutionalisoitujen toimijoiden kautta kantaa useisiin sosiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin, sekä ohjaa välillisesti sitä, miten kansalaisten tulisi elää.

Tutkimuslähteiden kannalta tutkimuksessa tarkastellaan evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen historiaa kansalaiseksi kasvamisen näkökulmasta. Tutkimus osoittaa, että kuluneen 150 vuoden aikana koulun uskonnonopetus on toiminut välineenä hyvin erilaisten kansalaiskasvatuksen tavoitteiden toteuttamiselle. Uskonnonopetuksen kansalaisihanteen historiasta rakentuu lähteiden pohjalta tarina Jumalan valtakunnan kansalaisuudesta ja kansallisvaltioalamaisuudesta kohti globaalin kansalaisuuden yksilöllistä määrittymistä. Uskonnonopetus on muuttunut luterilaiseen oppiin ja elämänmuotoon sidotun moraalin ja hengellisyyden seuraamisesta kohti moniarvoista, yksilöllistä katsomuksellista etsintää.

Niin kansalaisuuden teoreettinen tarkastelu kuin lähteiden analyysi tuovat näkyväksi sen, että kansalaisuutta on mahdotonta pitää katsomuksellisista merkityksistä riisuttuna merkityssisältönä. Kansalaisuudessa otetaan kantaa kysymyksiin, jotka koskettavat poliittis-materiaalisen todellisuuden lisäksi eettisiä ja katsomuksellisia kysymyksiä, kuten hyvää elämää, ihmisen vastuullisuutta, tehtävää maailmassa ja suhdetta toisiin ihmisiin. Tutkimus tuokin lisänäkökulman perinteiseen kansalaisuuden tutkimukseen, jossa kansalaisuutta lähestytään historiallisesti hyvin kapeasta näkökulmasta ja nähdään se puhtaasti maallisena merkityksenä.

Koulussa tulisi olla tilaa katsomukselliselle moninaisuudelle. Katsomuksia koskeva kasvatus, joka kapean kompetenssiajattelun tai oppiainejaottelun sijaan koskettaa koko koulua, tuo esiin uskonnon merkityksen ihmisyyden, olemassaolon ja yhteiskunnallisuuden kannalta. Katsomustietoiseksi kasvatukseksi kutsuttu pedagoginen ja intellektuaalinen lähestymistapa voi tukea kasvua yksilöksi, jolla on valmiuksia tulkita poliittisen todellisuuden taakse kätkeytyviä tieto- ja uskomusperinteitä. Länsikeskeisten ajattelutapojen haastaminen voi auttaa näkemään tiedon tuottamisen kolonialistista luonnetta.

Ollakseen kriittistä ja muutokseen tähtäävää, kasvatuksen tulisi auttaa ajattelemaan ja toimimaan ’toisin’. Moniarvoisessa maailmassa tarvitaan valmiuksia kyseenalaistaa itse tieto ja sen pohjalta muodostetut asenteelliset toimintatavat. Kyse on ennen muuta siitä, että kasvatus perustuu totuusväittämien selvittelyyn ja tiedon muodostamisen kriittiseen reflektioon, ei reflektoimattomien ja essentialististen totuusnäkemysten välittämiseen.

Kasvatus, joka ei ota huomioon tulevien kansalaisten katsomuksellista perustaa, hukkaa kosketuksen myös oman kulttuurisen normiston ymmärtämiseen. Rehellisen ja älyllisen uskontodebatin rakentaminen ei täten ole vain moniarvoisen yhteiskunnan hyve, vaan suoranainen välttämättömyys huomisen maailmankansalaisten kasvattamiseksi. Demokraattisen ja julkisen keskustelun olemassaolo edellyttää kriittisen ajattelukulttuurin edistämistä, johon osallistumisen tulee olla mahdollista erityisesti keskenään eri mieltä oleville kansalaisille. Näköalattomuuden anarkian sijaan tutkimuksessa puolustetaan kasvatuksen tehtävänä kannan ottamista totuuteen, joka on eri asia kuin totuuteen kasvattaminen. Todellinen liberaali kasvatus on toimintaa, joka on vapautta kriittisyyteen omia taustaoletuksia kohtaan.