LL Tiina Levälammen väitöskirja "TNF-salpaajat reumatautien hoidossa" tarkastetaan Tampereen yliopiston lääketieteen laitoksella perjantaina 11.12.2009. Tutkimus on tehty osana Tampereen yliopiston Farmakologian yksikön ja Tampereen yliopistollisen sairaalan Reumakeskuksen reumalääkkeitä koskevaa tutkimusprojektia. Väitöskirjan ovat ohjanneet professori Eeva Moilanen ja dosentti, osastonylilääkäri Markku Korpela.

Kansanterveydellisesti merkittävimpiä tulehduksellisia reumasairauksia ovat nivelreuma, selkärankareuma ja muut spondyloartropatiat (esim. nivelpsoriaasi) sekä lastenreuma. Ne ovat pitkäaikaisia sairauksia, joiden vaikeusaste vaihtelee lievästä taudinkuvasta vaikeaan niveliä aggressiivisesti tuhoavaan ja lääkkeille huonosti reagoivaan sairauteen, joka voi johtaa vaikeasti alentuneeseen toimintakykyyn ja työkyvyttömyyteen.

Tulehtuneessa nivelessä tulehdussolujen ja nivelkalvon solujen tuottamat tulehdusvälittäjäaineet, mm. tuumorinekroositekijä α (TNFα), voimistavat niveltulehdusta ja johtavat nivelen vaurioitumisen. TNF-salpaajat adalimumabi, etanersepti ja infliksimabi ovat biologisia reumalääkkeitä, jotka lisätään reumapotilaan hoitoon silloin, kun muut reumalääkeyhdistelmät eivät tehoa. TNF-salpaajat eivät kuitenkaan tehoa kaikilla potilailla ja niiden käyttöön liittyy haittavaikutusongelmia. Väitöskirjatutkimuksessa arvioitiin lääkehoidon onnistumista ja toteutumista infliksimabihoitoa saaneilla nivelreuma- ja spondyloartropatiapotilailla 6, 12 ja 24 kuukauden hoidon jälkeen sekä etanersepti- ja adalimumabihoitoa saaneilla potilailla 12 kuukauden jälkeen. Tutkimuksessa olivat mukana kaikki ne nivelreuma- ja spondylartropatiapotilaat, joille aloitettiin TNF-salpaajahoito Tampereen yliopistollisen sairaalan Reumakeskuksessa vuosina 1999 2005.

Lääkehoitoa jatkoi onnistuneesti yli puolet potilaista vuoden seurannan jälkeen. Syyt hoidon keskeytykseen olivat oireiden merkittävä lieveneminen (osalla myös taudin sammuminen eli remissio) noin 4%:lla potilaista, tai toisaalta hoidon tehottomuus (14%:llä potilaista) tai vakava haittavaikutus (17%:lla potilaista). Hoidon keskeyttämiseen johtaneista lääkehaitoista tavallisimpia olivat yliherkkyysreaktiot ja vakavat infektiot. Myös yksittäisiä harvinaisempia vakavia haittavaikutuksia todettiin.

Väitöskirjatyön toisessa osassa tutkittiin infliksimabihoidon vaikutusta tulehdusvälittäjäaineiden pitoisuuksiin verenkierrossa vaikeaa lastenreumaa sairastavilla potilailla, joilla oireet lievenivät tällä hoidolla. Infliksimabilla hoidetuilla lapsilla tulehdusvälittäjäaine interleukiini 6:n (IL-6) pitoisuudet laskivat puoleen ja myeloperoksidaasi-entsyymin (MPO) tasot laskivat noin 35% jo 12 viikon hoidon aikana. Lisäksi verisuonten pinnassa olevien liukoisten kytkentä- eli adheesiomolekyylien (sICAM-1 ja sE-selektiini) pitoisuudet laskivat infliksimabihoidon aikana.

Yhteenvetona voidaan todeta, että TNF-salpaajat ovat hyvin siedettyjä ja turvallisia lääkkeitä aktiivista nivelreumaa ja spondyloartropatiaa sairastavilla potilailla. Kuitenkin tässä tutkimuksessa oli nähtävissä myös tehon hiipumista ajan myötä. Suomalaiset reumalääkärit ovat olleet kansainvälisesti uranuurtajia reuman yhdistelmälääkehoidon kehittäjinä. Tämän tutkimuksen tulokset tukevat näkemystä perinteisten reumalääkkeiden ja TNF-salpaajan yhdistelmähoidon tehosta ja suhteellisesta turvallisuudesta aktiivisen ja muulle lääkehoidolle reagoimattoman reuman hoidossa. Tulevaisuudessa reumasairauksien syntymekanismi ja tässäkin työssä tutkittujen tulehdustekijöiden merkitys biomerkkiaineina tarkentuu ja ohjaa kehitystä kohti parempaa ja yksilöllisempää lääkehoitoa.