Keskustelumme meni suurin piirtein tällä tavalla:
”Isän mielestä sinut on kaadettava, koska olet maiseman tiellä. Mutta minun mielestäni se ei ole oikein, eikä isäni voi minua määräillä.” Puu vastasi: ”Minua et saa kaataa; tulen olemaan sinulle vielä tärkeä. Tahdon elää.”
Aamulla herätessäni muistin heti kuinka lyhytsanainen, mutta voimallisesti vaikuttava tuo puhe oli. Puun kaatamisesta ei enää puhuttu ja Puu seisoo yhä silmieni alla tätä kirjoittaessani.
Tarinan juuret alkavat siitä, kun minulle ”myytiin” vanhan talon hirsikehikko Sulkavan Kapakkamäeltä. Talon rakennuspuut olivat kasvaneet ikiaikaisella, kivikautisella asuinpaikalla, joka oli metsittynyt. Metsän omistaja myi myös osan metsästään uudeksi hautausmaaksi Sulkavan Seurakunnalle. Minulla oli siis vanha hirsikehikko, muttei aariakaan maata. Isäni päätti antaa minulle kitukasvuisen näreikön, pajukkoisine rantoineen mökin rakennuspaikaksi. Minä olin pahoillani; olisin tahtonut sijoittaa rakennuksen mäelle, kuten kotitalonikin oli ollut.
Mökkiä rakennettiin, metsää siivottiin, rannoilta kaivettiin pajut juurineen ja paikka alkoikin näyttää melko hyvältä mökkitontilta. ”Metsänhoitaja” Isän kanssa kävimme keskustelua tontin puustosta. Ja tuo vino rannan puu, tuo pikkuinen mänty olisi joutanut isän mielestä pois maiseman tieltä.
Asuin Helsingissä vielä tuohon aikaan, harrastin valokuvausta ja aloin kuvaamaan rantanäkymää, seisten aina samalla paikalla, toivoen rakastuvani paikkaani. Tuo mänty oli jokaisessa kuvassani. Valokuvia ja dioja otin satoja. Myöhemmin Rantasalmella toimin taideopettajana Kansainvälisessä Kesälukiossa, jossa oppilaat ja opettajatkin tulivat useista eri maista. Teemanamme oli joka kesä ”Paikan henki”. Kerroin tarinani paikasta ja puusta oppilaille ja muistin myös aina kertoa puun ”puheen” minulle."