Olli Manninen (Iltalehti 13.11.1987) kirjasi ensireaktionaan elokuvasta, "jota on ehditty mainostaa jo kansainvälisenä kotimaisena tapauksena: hyvä, mutta se olisi ehkä voinut olla parempikin, mutta kotimaiseksi kuvaksi se on joka tapauksessa loistava. [- -] Tapahtumat etenevät nopeasti, sirpaleisten hetkien väliin on ujutettu paljon nokkelaa dialogia, mutta myös tunnelmakohtia. Keskusparin tapa jutella avioliitto-ongelmistaan ulataksin puhelimen välityksellä on nerokas keksintö!" [- -] [E]nnen kaikkea Mika Kaurismäki on edellisissäkin elokuvissaan (Rosso, Arvottomat) osoittanut olevansa miljöiden lahjakas vangitsija. Öinen Länsi-Berliini hehkuu loistoaan. Neon-valot ovat tämän ajan monumenttia. Niiden kautta kaupungit mielletään."

Sakari Toiviaisen (Ilta-Sanomat 13.11.1987) silmissä "Helsinki Napoli on enemmän kuin yhteistyöelokuva. Se on ehkä ensimmäinen suomalainen elokuva, joka on aidosti kansainvälinen: ei yksin ympäristöltään, henkilöiltään, tapahtumiltaan, vaan ytimeltään, verenkierroltaan." Toiviaisen mielestä ympäristön ja henkilöiden esittelyn jälkeen keinotekoinen juoni ottaa ylivallan: "Toki tämäkin on hyvin ja vauhdikkaasti tehtyä toimintaelokuvaa. Kovin jännittävää tai hauskaa se ei kuitenkaan ole, sillä katsoja uskoo näihin pakollisiin kuvioihin vain kuuliaisuudesta lajin ja perinteen sovinnaissääntöjä kohtaan, joita Kaurismäki puolestaan ei ole katsonut asiakseen rikkoa tai saattaa kyseenalaiseksi."

Velipekka Makkonen (Tiedonantaja 20.11.1987) oli samoilla linjoilla: "Helsinki-Napoli on tehty kaikella tavalla ulkonaisesti kansainväliseksi tuotannoksi, selvänä pyrkimyksenä ponnauttaa Suomi elokuvan maailmankartalle, siksi tuntuu loogiselta, että sen teemana on kansallisen identiteetin kaipaus Baabelin kielisekamelskassa ja perheyhteyden rikkoutuminen ja pyrkimys sen palauttamiseen. [- -] Mutta pyrkimys selkeään kansainvälisyyteen on aiheuttanut elokuvalle vakaviakin vammoja. Kaurismäki on luopunut mietiskelevyydestään elokuvan ulkonaisen vauhdikkuuden hyväksi, mutta se ei ole koitunut koko elokuvan hyväksi: ylikansallisuuden paineessa hän on joutunut luopumaan omastakin identiteetistään (vältän sanomasta: myynyt itsensä), osittain: muutamat autotakaa-ajot voisivat varmasti olla kenen tahansa tekemiä eivätkä siis kovinkaan paljon heijasta tekijänsä persoonallisuutta, ja osoittavat lähinnä pyrkimystä jonkinlaiseen myyvyyteen."

Matti Apunen (Aamulehti 14.11.1987) kommentoi näyttelijöitä: "Nino Manfredi osoittaa olevansa suuri näyttelijä. Puolijuopon ja maailman paksuinta pajunköyttä syöttävän italialaisen isoisän hahmo on Helsinki Napolin maittavinta katsottavaa. Fuller nauttii koko touhusta silmin nähden, vaikkakin hän on koko ajan enemmän Samuel Fuller kuin se henkilö joka hänen pitäisi tässä elokuvassa olla. Virnuilunsa ja iänikuisesti käryävän sikarinsa kanssa Fuller voisi helposti olla säälittävä parodia omasta itsestään. Tässä kohtaa Mika Kaurismäki on kuitenkin laskenut oikein: Fullerin karisma riittää komeasti yhden Helsinki Napolin tarpeisiin."

"I Helsinki-Napoli all night long har Mika Kaurismäki närmat sig reklamfilmens berättande", kirjoitti Monica Ohlsson (Chaplin); "med närbilder på detaljer som bilhjul och en genomgående estetisk bildkomposition. Han låter äventyret utspela sig i ett nattligt, neonfärgat Berlin, färgglatt likt en påse non-stop-karameller. Tack vare ett lekfullt, oförutsägbart berättande får denna ram för en gångs skull ett underhållande innehåll. [- -] Mika Kaurismäki är - tillsammans med brodern Aki - en frisk fläkt i den annars så kylslaget formalistiska 80-talsfilmen. Med sina anti-hjältars irrfärder är han själv på väg spikrakt framåt."

"Suomalainen ohjaaja Mika Kaurismäki rakastaa elokuvahenkilöitään [- -]", kirjoitti René Gralla (Hamburger Abendblatt 14.4.1988). "Kaurismäki rakastaa elokuvamyyttejä [- -]. Kaurismäki rakastaa elokuvan kuvia (sitä kun Igor kuljettaa pikku vapaudessaan kiikkerää asuntolaivaansa kanavan halki) ja hän rakastaa elokuvatarinoita."

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.