Sakari Toiviaisen (Ilta-Sanomat 16.1.1987) mielestä ajatusta "Shakespearen siirtämisestä Suomeen ja suomalaiseen elokuvaan voi pitää mielettömänä, vähintäänkin suurellisena. Voi olla, että Pentin Macbethillä ei ole paljonkaan tekemistä Shakespearen sen enempää kuin suomalaisen todellisuuden kanssa. Mutta ehkä juuri siksi, tietyn suurpiirteisen tai ylimielisen piittaamattomuuden ansiosta Pentti selviytyy yrityksestä jotensakin kunniallisesti. [- -] Sillä jollakin kuvakerronnan ja näkemyksen tasolla Macbeth kaikesta huolimatta toimii jotenkin. Kuvaus ja musiikki luovat tehokkaasti tunnelmia. Jos ihmiset toimivat koneellisesti, he näyttävät tekevän niin ennalta määrätyn kohtalon ajamina. Jos tapahtumissa on johdonmukaisuutta, se on mielettömyyden johdonmukaisuutta."

Staffan v. Martens (Hufvudstadsbladet 17.1.1987) oli armottomampi: "På sjuttio minuter håsar sig Macpentti igenom resterna av det som en gång var ett drama. Berättelsen hoppar som en vingskjuten kråka från scen till scen, utan att man någonsin får tag i den. Idén att förlägga händelserna till en gangsteromgivning på 1980-talet är kanske inte så dum, men då man samtidigt på vägen tappat bort alla stora teman och på ett nästan genant sätt plattat till de dramatiska effekterna i pjäsen, inställer sig osökt frågan varför den här filmen över huvud taget gjorts."

Antti Lindqvist (Katso 5/1987) vertaili monen muun arvostelijan tavoin Pentin elokuvaa näytelmän aiempiin filmatisointeihin. "Akira Kurosawan mestarillinen Macbeth-tulkinta Seittien linna tavoitti Shakespearen henkisiä latauksia, kuten jonkin verran myös Roman Polanski verisessä tulkinnassaan. Pentin elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden varaisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa mekaanisesti toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa."

Helena Ylänen (Helsingin Sanomat 17.1.1987) löysi kiitettävää paitsi kuvauksesta, jolla Olli Varja lunastaa "paikkansa hyvien elokuvaajien joukosta", myös Pirkko Hämäläisen roolisuorituksesta: "Mutta hän onkin ammatiltaan näyttelijä, ja [amatöörejä] paremmin varustettu toimimaan tehtävässä, josta puuttuu selkeä rakenne ja syvyys. Hänen ja uskottua palvelijatarta esittävän Sanna-Kaisa Palon yhteinen kohtaus mielensä tasapainon menettäneen Lady Macbethin pukeutuessa juhla-asuun, on filmin intensiivisin hetki ja näyttelijättärien improvisoima."

- Suomen kansallisfilmografia 10:n (2002) mukaan.