Kaikki aineistot
Lisää
Tutkimuksessa selvitetään, miten monimuoto-opetus toimii upseerien täydennyskoulutuksessa. Se on rajattu koskemaan ainoastaan panssarintorjuntaupseerikurssin 6 toteutuksesta saatuja kokemuksia. Tutkija tutkii omaa työtään toimintatutkimuksen keinoin. Tutkimuksessa luodaan yleisestä teoriasta puolustusvoimien koulutuskulttuurin erityispiirteet huomioiden puolustusvoimissa vallitseva oppimiskäsitys. Tähän ammattiteoriaan pohjautuen tutkimuksessa analysoidaan ja perustellaan empiirisessä osassa saadut kokemukset monimuoto-opetuksen onnistumisesta panssarintorjuntaupseerikurssilla 6. Tutkimuksen pääongelma on: miten monimuoto-opetus tulisi toteuttaa panssarintorjuntaupseerikurssilla ? Osaongelmat ovat: 1. Miten oppimisprosessin ohjauksessa onnistuttiin oppilaiden ja opettajien mielestä? 2. Miten työn ja opiskelun integroinnissa onnistuttiin opettajien, oppilaiden ja tutorien rnieiestä? 3. Miten oppilaiden henkilökohtainen oppimissuunnitelma toteutui kurssilla? 4. Mikä oli opetuksen vaikutus oppilaiden mielestä? Tutkimusaineistoa kerättiin kolmelta kohderyhmältä: opettajat, oppilaat sekä joukko-osaston tutorit. Tutkimusaineisto koostui kohderyhmille tehdyistä kyselyistä, oppilaiden oppimispäiväkirjoista ja aineistoa täydentävistä haastatteluista. Kyselyt sisälsivät suljetun kysymyssaruan ja muutamia avoimia kysymyksiä vastausten taustojen selvittämiseksi. Suljettujen kysymysten antama tutkimusaineisto analysoitiin Jotos -ohjelmalla. Kohderyhmät valittiin siten, että monimuoto-opetuksen soveltuvuudesta kurssin opetukseen saataisiin näkökulma kaikilta oppimisprosessiin vaikuttavilta tekijöiltä. Merkittävän osan tutkimusaineistosta muodostavat tutkijan omat suunnittelemansa ja johtamansa kurssin muistiinpanot ja muistiot suunnittelun ja toteutuksen ajalta. Tutkimuksen tulosten mukaan monimuoto-opetus soveltuu hyvin upseerien täydennyskoulutukseen. Tässä opetusmuodossa voidaan opetussuunnitelmaa rakennettaessa ottaa huomioon oppilaan lähtötaso, henkilökohtaiset tavoitteet ja työtehtävät. Henkilökohtaisen opiskeluaikataulun Juomiselle rajoituksen tuo opettajan mahdollisuus hallita useampaa eri rytmissä etenevää opiskelijaa. Onnistuneeksi koettiin myös opetuksen jaksottelu sopiviin asiakokonaisuuksiin.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää muuttujalähtöisesti haitallisen perfektionismin vaikutusta työuupumukseen. Työnkuva tai työympäristö on useissa eri tutkimuksissa ollut keskeisin tutkimuskohde, jolla on selitetty työuupumusta. Väsymystä ja rasitusta aiheuttavia tekijöitä on verrattain helppo listata. Vähemmän on keskitytty tutkimaan ihmisen persoonallisuuden piirteiden vaikutusta työuupumukseen. Yksi persoonallisuuden piirteistä on perfektionismi, jolle on ominaista halu suoriutua täydellisesti kaikessa mitä tekee. Tällöin voidaan olettaa työntekijän ylisuoriutuvan töistä ja uuvuttavan itsensä henkisesti ja fyysisesti. Tässä kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettiin systemaattista otantaa nuorista upseereista, ja kyselyyn vastasi 326 henkilöä. Tutkimusaineiston analysointia edelsi mittaristojen esitestaus. Testaus koostui eksploratiivisesta ja konfirmatorisesta kokonaisuudesta, jolla saavutettiin hyvä mittaustarkkuus. Tutkimusongelmiin haettiin vastauksia käyttämällä regressio-ja varianssianalyysejä sekä t-testiä. Regressioanalyysillä selvitettiin, mitkä eri perfektionismin tekijät selittävät työuupumusoireyhtymän kasvua. Perhetaustan, työn vaatimusluokkien ja iän merkitystä työuupumuksessa analysoitiin t-testillä sekä yksisuuntaisella varianssianalyysillä. Tutkimuksen tuloksina todettiin, että nuoret upseerit ovat lievästi uupuneita (41 %) ja omaavat haitallista perfektionismia (45,8 %). Työn vaatimusluokalla ja muilla taustamuuttujilla ei havaittu olevan merkitystä työuupumuksen oireiden esiintyvyydessä. Tilastollisesti erittäin merkitseviksi osoittautuivat muuttujat omien suoritusten epäily ja huoli virheistä, joiden todettiin ennustavan työuupumuksen kasvua. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että haitallinen perfektionismi todennäköisesti vaikuttaa työuupumuksen kasvuun, mutta ilman kliinisiä tutkimuksia tämä teoria voidaan todentaa vain muuttujien näkökulmasta. Huomionarvoista tutkimuksessa on myös otoksen yhteneväisyys, jolloin tulosten yleistettävyys rajautuu koskemaan nuoria upseereita Puolustusvoimissa.
Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa upseeriston motivaatiosta ja selvittää, miten upseeriston motivaation ja sen muodostumiseen voidaan vaikuttaa tehtävä- ja seuraajasuunnittelun periaatteella toteutettavan henkilöstösuunnittelun kautta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin maailmanlaajuisesti tunnustettua itseohjautuvuusteoriaa (Self Determination Theory), jossa ihmisen motivaatio muodostuu kolmesta universaalista psykologisesta perustarpeesta. Omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella upseereilta, jotka olivat vaihtaneet tehtävää kotimaassa vuosien 2018-2019 aikana, ja joiden siirron Puolustusvoimain komentaja tai Pääesikunnan päällikkö oli ratkaisut. Kysely lähetettiin 357 upseerille, joista 259 (72,55%) vastasi kyselyyn. Kerätty aineisto analysoitiin käyttäen tilastollisia menetelmiä (ANOVA, MANOVA) ja IBM SPSS Statistics Data Editor -ohjelmaa. Avoimia vastauksia käytettiin tilastollisilla menetelmillä saatujen tuloksien tulkitsemisen tukena. Tutkimus osoittaa, että upseeriston kokema motivaatio muodostuu itseohjautuvuusteorian mukaisesti. Teoriaa voidaan hyödyntää Puolustusvoimien kontekstissa. Tulosten perusteella työyhteisö ja hankitun osaamisen hyödyntäminen vaikuttavat eniten upseeriston kokemaan motivaatioon sekä sen vaihteluun. Keskeisimmät johtopäätökset ovat, että upseerin motivaatioon voidaan vaikuttaa huomioimalla yksilön omaehtoisuuden ja kyvykkyyden tarpeet osana tehtävä- ja seuraajasuunnittelua sekä tiedostamalla työyhteisön keskeinen merkitys motivaation lähteenä.
”Mikä sai naisen lähtemään armeijaan?” Kysymys toistui useampaan otteeseen vuoden aikana suorittaessani naisten vapaaehtoista asepalvelusta. Astuin palvelukseen vuoden 2000 heinäkuussa, jolloin naisia oli ollut varusmiehinä vajaat viisi vuotta. Tänä vuonna naisten vapaaehtoisen asepalveluksen mahdollistavan lain voimaantulosta ja ensimmäisten naisten palvelukseen astumisesta tulee kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta. Se on samalla sekä pitkä että lyhyt aika. Paljon on muuttunut siitä, kun itse palvelin varusmiehenä. Nainen on kuitenkin sotilaana yhä erikoisuus: aiheesta keskustellaan, sitä joutuu perustelemaan ja edelleen on niitä, joiden mielestä nainen ei kuulu armeijaan tai sotilaaksi. Kysymys naisten asemasta ja roolista Suomen puolustusvoimissa on hyvin monisyinen. Se sijoittuu historiallisesti ja globaalisti laajempaan kokonaisuuteen, jossa naisen paikka on tiukasti rajattu ja rajoitettu. Sota ja sotilaan tehtävä ovat perinteisesti olleet miesten aluetta – toki poikkeuksia löytyy niin Suomen kuin maailmankin historiasta. Naisten tehtävänä on kuitenkin pääasiassa ollut erilaiset tuki- ja huoltotoimet, kun miehet ovat hoitaneet varsinaiset taistelutehtävät. Suomenkaan todellisuudessa kysymys naisista sotilaina ei ole irrallinen isommasta kuvasta. Suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän myötä puolustusvoimien ja yhteiskunnan suhde on muodostunut hyvin tiiviiksi. Asevelvollisuusjärjestelmällä on suuret vaikutukset suomalaisen yhteiskunnan monelle eri saralle, eikä vähiten esimerkiksi työelämään. Asevelvollisuuden ulottuessa vain miespuolisiin Suomen kansalaisiin järjestelmä osaltaan ylläpitää ja vahvistaa niin turvallisuuden kentän kuin yleisemmin työelämän su-kupuolittuneisuutta ja segregaatiota. Segregaatio ei koske vain ammattialojen eriytymistä sukupuolen mukaan, vaan myös naisten ja miesten erilaista urakehitystä ja sijoittumista johtotehtäviin. Tarkastelen tässä artikkelissa naisten asemaa ja roolia puolustusvoimissa. Ensimmäisessä taustoittavassa luvussa pohdin lyhyesti naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen johtanutta kehitystä sekä naisten asepalvelukseen liit-tyviä haasteita ja vaikutuksia. Sen jälkeen pureudun upseerinaisten asemaan ja rooliin Puolustusvoimissa, ja lopuksi visioin hieman tulevaisuutta näihin teemoihin liittyen. Hyödynnän artikkelissa muun tutkimustiedon ohella myös tekeillä olevaa väitöskirjatutkimustani upseerinaisten integroitumisesta Suomen puolustusvoimiin.
Kuuden vuoden palvelusrupeama Reserviupseerikoulussa herätti allekirjoittaneelle joukon kysymyksiä, joiden tarkempaan selvittelyyn ei normaalien virkatöiden ohella ollut mahdollisuutta. Yleisesikuntaupseerin tutkintoon opinnäytetyönä liittyvä diplomityö tarjosi mahdollisuuden paneutua syvemmin taistelunjohtajuuden olemukseen. Työn edistyessä ilmeni selkeä tarve tutkia myös taistelunjohtajien valintaprosessia, sillä Puolustusvoimissa otettiin käyttöön vuoden 1995 alusta koulutusjärjestelmä, joka muutti oleellisesti reservin upseereiksi koulutettavien varusmiesten valinnan perusteita.
Kokemukset ovat tärkeä tiedonlähde sotatieteissä. Puolustusvoimat on komentanut sotilasjoukkoja Afganistaniin vuodesta 2002 alkaen. Tässä teoksessa suomalaiset upseerit kertovat avoimesti omin sanoin kokemuksistaan Afganistanissa. Kirjan sivut vievät lukijan erilaisten palvelustehtävien äärelle, kurkistamaan upseerin arkeen. Artikkelit ovat leikkauksia siitä mitä kirjoittajat ovat pitäneet arvokkaina kirjata muistiin, mitä tehtävistä on jäänyt käteen ja mitä kokemuksista on mahdollista oppia. Kirja soveltuu niin opiskelijoiden kuin tutkijoiden, komentajien ja sotilaiden tiedonlähteeksi. Samalla se on arvokas julkinen avaus ja lisä kansainvälisiin tehtäviin lähtevien tiedonjanoon. Kirja ei suinkaan ole kiveen hakattua faktaa. Ymmärrys taistelukentän arjesta kasvaa kun keskustelu taktiikasta ja sotilasjohtamisesta jatkuu – suomalaisen maanpuolustamisen parhaaksi.
Suomalaisten ammattisotilaiden ruokakäyttäytymistä on tähän mennessä tutkittu hyvin vähän. Pääasiallisesti kohderyhmänä ovat olleet reserviläiset, kadetit ja ulkomaanoperaatioissa palvelevat sotilaat. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten sotatieteiden maisteriopiskelijat asennoituvat terveelliseen ruokavalioon, noudattavatko he ravitsemussuositusten mukaista ruokavaliota ja miten asennoituminen terveelliseen ruokavalioon näkyy itse ruokavaliossa. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisena kyselytutkimuksena. Asenteita terveelliseen ruokavalioon mitattiin kysymyksillä, jotka esitettiin väittämämuodossa. Kysymykset liittyivät siihen, kuinka tärkeäksi vastaajat kokivat terveellisen ruokavalion oman hyvinvointinsa, terveytensä ja toimintakykynsä kannalta. Asenne- ja mielipidekysymyksissä vastausvaihtoehtoina käytettiin Likertin asteikkoa. Ruokavalion terveellisyyden mittaamiseen käytettiin ruokavalioindeksiä, joka on StopDia-hankkeessa kehitetty ja validoitu mittari. Se kertoo ruokavalion terveellisyydestä suhteessa ravitsemussuosituksiin ja siihen, kuinka hyvin ruokavalio ehkäisee tyypin 2 diabetesta. Vastaajien keski-ikä oli 30,6 ± 1,8 vuotta. Kyselyn perusteella sotatieteiden maisteriopiskelijat suhtautuvat positiivisesti terveelliseen ruokavalioon. Kuitenkaan ruokavalioindeksin kokonaispisteissä positiivisella suhtautumisella ei ole merkittävää vaikutusta ruokakäyttäytymiseen (keskiarvo 59,9 ± 10,3). Ruokavalioindeksin kokonaispisteet kuvastavat ruokavalion olevan kohtuullisella tasolla ravitsemussuosituksiin nähden. Ainoastaan 14,4 % (n=21) vastanneista noudatti ruokavalioindeksin perusteella lähes ravitsemussuositusten mukaista ruokavaliota ja 3,4 % (n=4) ravitsemussuositusten mukaista ruokavaliota. Tutkimuksessa kävi ilmi, että positiivinen suhtautuminen terveelliseen ruokavalioon korreloi heikosti positiivisesti noudatetun ruokavalion kanssa (p=0,001). Lisäksi ilmeni, että kyselyyn vastanneista 48,3 % (n=57) oli täysin tai osittain eri mieltä siitä, että Puolustusvoimat tarjoaa tarpeeksi koulutusta terveellisestä ruokavaliosta. Asennoituminen terveelliseen ruokavalioon on siis positiivista, mutta käytännössä noudatettu ruokavalio ei ole asenteiden mukaista. Tulevaisuudessa tulisikin pohtia, miten koulutusta terveellisestä ruokavaliosta voitaisiin Puolustusvoimissa tehostaa ja millä tavoin henkilöstöä voitaisiin kannustaa noudattamaan terveellistä ruokavaliota. Olisi hyödyllistä selvittää samankaltaisella kyselyllä, onko tilanne tämän kaltainen upseereilla myös vanhemmissa ikäpolvissa ja Puolustusvoimien muissa henkilöstöryhmissä.
Armeija on historiallisesti ja globaalisti sukupuolittunut instituutio ja sotiluus on perinteisesti ollut miesten hallussa. Sielläkin, missä sotilaana toimiminen on mahdollista naisille, sotilaan normi on edelleen mies. Artikkelissa tarkastellaan, millaisia sukupuolen tekemisen tapoja Suomen Puolustusvoimissa työskentelevät upseerinaiset ovat omaksuneet sopeutuakseen sotilasyhteisöön. Artikkeli avaa, miten upseerinaiset tekevät sukupuolta sotilaskontekstissa ja miten nämä sukupuolen tekemisen tavat vaikuttavat muussa elämässä. Aineisto koostuu yhdeksän upseerinaisen haastattelusta, joiden pohjalta hahmottuu neljänlaisia sukupuolen tekemisen tapoja: sukupuolen tekeminen rakentamalla sukupuoletonta sotilasta, jonka taustalla ovat kuitenkin maskuliiniset normit, feminiinisyyksien häivyttäminen ammatillisen uskottavuuden rakentamiseksi, eron tekeminen toisiin naisiin sekä äitiyden käyttäminen resurssina työssä ja feminiinisyyksien lisääminen sotiluuteen maskuliinista normia haastaen.