Kaikki aineistot
Lisää
Viimeisen vuosikymmenen aikana monet luonnontieteelliset alat ovat olleet murrosvaiheessa uusien entistä hienostuneempien tutkimusmenetelmien kehityttyä. Geenien, molekyylien ja reseptoreiden tutkimisesta on tullut myös luututkimuksen pääsuuntaus. Usein tämä kuitenkin tuntuu tapahtuvan sen kustannuksella, että unohdetaan luuston perustehtävä liikkumisen mahdollistavana tukirankana ja siten sen tärkeimmät ominaisuudet: lujuus ja jäykkyys. Jo 1800-luvulla osoitettiin, että luulla on erityinen kyky mukautua siihen kohdistuvaan kuormitukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aktiivisilla, liikkuvilla yksilöillä luut ovat vahvempia ja vuodelevossa olevilla luut ovat heikompia. Luiden ominaisuuksien selvittämiseksi on olemassa monia, lähinnä röntgen-säteilyä hyväksikäyttäviä, tutkimusmenetelmiä. Luun äärettömän monimutkaisen ja hienostuneen rakenteen takia nämä menetelmät eivät pysty antamaan tarkkaa arviota sen lujuudesta. Tästä syystä kokeellisessa luututkimuksessa on käytettävä biomekaanisia testejä, joissa luuta kuormitetaan katkeamiseen saakka. Tämän väitöstutkimuksen ensimmäisessä osassa tutkittiin biomekaanisten testien käytettävyyttä luututkimuksessa ja kehitettiin uusi biomekaaninen testi rotan reisiluun lujuuden selvittämiseksi. Koe-eläinmallin käyttäminen mahdollisti luiden todellisen lujuuden selvittämisen väitöstutkimuksen toisessa osassa. Tässä tarkasteltiin kasvun, naishormonin (=estrogeenin) ja mekaanisen kuormituksen vaikutuksia luustoon. Tutkimuksen perusteella sisäsyntyiset tekijät riittävät muodostamaan luusta lähes totunnaisen kokoisen, vaikka ulkoista vaikutusta (kuormitusta) ei olisikaan. Sen sijaan kuormitus on välttämätöntä luun ominaisen muodon kehittymisen kannalta. Naishormonin osuus vaikuttaa tutkimuksen perusteella olevan määrällisesti vähäinen mutta tarkoituksenmukainen lisäten mineraalivarantoja luustoon jälkeläistuotannon tarpeisiin. Murtumat ja siihen altistava osteoporoosi eli luukato ovat yksi kansanterveydellisesti merkittävimmistä haasteista länsimaissa. Ikääntymiseen liittyvän osteoporoosin uskotaan yleisesti johtuvan vanhan luun kykenemättömyydestä mukautua siihen kohdistuvaan kuormitukseen. Tämän seurauksena luuta hajottavat tekijät heikentävät luuta, mikä altistaa murtumille. Ihmisillä tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että runsas liikunta ikääntyneillä on korkeintaankin luun kuntoa ylläpitävää mutta harvoin luuta vahvistavaa. Tämän tutkimuksen kolmannessa osassa osoitettiin, että vanhan rotan luun mukautumiskyky on yhtäläistä nuorten yksilöiden luihin verrattuna. Onkin ilmeistä, että ihmisillä tehtyjen tutkimusten vaatimattomat tulokset johtuvat pääasiassa siitä, että vanhusten on äärimmäisen vaikeaa kuormittaa luustoaan riittävän voimakkaasti säilyttäen samalla riittävä turvallisuus. Tutkimustulos viittaa siihen, että mikäli turvallisia ja tehokkaita kuormitusmenetelmiä pystyttäisiin kehittämään, ikääntymiseen liittyvän osteoporoosin kehittymiseen saatetaan voida vaikuttaa luonnollisesti kuormituksen avulla.
Valtimonkovettumatauti eli ateroskleroosi on vuosikymmenien aikana kehittyvä sairaus, jolle on tyypillistä rasvan ja tulehdussolujen kertyminen suonen seinämään. Ateroskleroosin kliiniset ilmenemismuodot, kuten sepelvaltimotauti, aivoverenkiertohäiriöt sekä raajojen valtimoiden ahtautuminen ovat merkittäviä toimintakyvyn laskun ja kuolleisuuden aiheuttajia Suomessa ja muissa länsimaissa. Ateroskleroosimuutoksista on tunnistettu neutrofiilien, monosyyttien ja makrofagien erittämää hemientsyymiä, myeloperoksidaasia (MPO). MPO on osa immuunipuolustuksen hapettamisjärjestelmää joka kykenee hapettamaan verisuonen seinämään kertynyttä low density lipoproteiinia (LDL). MPO-entsyymiä koodaavan geenin säätelijä- eli promoottorialueella esiintyy perinnöllistä vaihtelua, polymorfismia. Geenin aktiivisuuteen vaikuttavasta promoottorialueen pistemutaatiosta -463G/A (rs2333227) johtuen väestössä esiintyy sekä GG, AG että AA genotyyppien kantajia. A-alleelin kantajilla MPO-geenin aktiivisuus on alentunut moninkertaisesti verrattuna GG genotyypin kantajiin. Väitöskirjatyön tavoitteena oli selvittää MPO-geenin perinnöllisen vaihtelun yhteyttä LDL:n hapettumiseen, sepelvaltimoiden virtauksen reserviin, kaulavaltimoiden seinämäpaksuuteen sekä rinta- ja vatsa-aortan ateroskleroottisiin muutoksiin. Koska estrogeenireseptori alfan (ER?) tiedetään sitoutuvan tehokkaammin A-alleeliin, tutkittiin MPO genotyypin vaikutusta LDL:n hapettumiseen sekä ateroskleroosin etenemiseen myös pitkäaikaisen hormonikorvaushoidon aikana. Tutkimus perustuu viiteen tutkimussarjaan, joihin kuului yhteensä 685 tutkittavaa. Ensimmäisessä osatyössä tutkittiin MPO genotyypin vaikutusta selpelvaltimokierron reserviin lievästi hyperkolesterolemisten mutta muutoin terveiden 49 miehen aineistossa. Toisessa osatyössä tutkittiin MPO genotyypin yhteyttä kaulavaltimoiden ultraäänitutkimuksen tulokseen tyypin 2 diabetesta sairastavilla ja ei-diabeetikoilla 196 keski-ikäisen miehen aineistossa. Kolmannessa osatyössä selvitettiin MPO genotyypin yhteyttä vatsa- ja rinta-aortan ateroskleroottisiin muutoksiin 266 keski-ikäisen miehen ruumiinavausaineistossa. Neljännessä osatyössä tutkittiin MPO genotyypin vaikutusta LDL:n hapettumiseen hormonikorvaushoidon aikana 87 postmenopausaalisen naisen aineistossa. Viidennessä osatyössä tutkittiin samassa 87 naisen aineistossa MPO genotyypin yhteyttä ateroskleroottisten muutosten etenemiseen hormonikorvaushoidon aikana. Ensimmäisessä osatyössä GG genotyyppiä kantavilla miehillä todettiin alhaisempi sepelvaltimokierron reservi kuin A-alleelin kantajilla. Toisessa osatyössä todettiin GG genotyypin kantajilla matalampi kaulasuonten seinämäpaksuus kuin A-alleelin kantajilla, mutta tyypin 2 diabeetikoilla eroa genotyyppien välillä ei tullut esiin. Kolmannessa osatyössä todettiin A-alleelin kantajilla suuremmat fibroottiset ja kalkkeutuneet ateroskleroottiset muutokset vatsa-aortassa kuin GG genotyypin kantajilla mutta yhteys heikkeni ikäriippuvaisesti. Neljännessä osatyössä todettiin hormonikorvaushoitoa saavilla GG genotyypin kantajilla korkeammat hapettunutta LDL:a vastaan muodostuneiden vasta-aineiden tasot kuin niillä GG genotyypin kantajilla jotka eivät saaneet hormonikorvaushoitoa. Viidennessä osatyössä todettiin ateroskleroosin etenemisen olevan hitaampaa niillä GG genotyypin kantajilla jotka saivat hormonikorvaushoitoa verrattuna lääkkeettömiin kontrolleihin, kun taas A-alleelin kantajilla ei vastaavaa yhteyttä todettu. Yhteenvetona väitöskirjatutkimuksen tuloksista voi todeta että MPO -463G/A (rs2333227) polymorfismi on yhteydessä ateroskleroosin ilmiasuun ja toimii ateroskleroosin geneettisenä markkerina. MPO -463G/A polymorfismin A-alleelin kantajien saama hyöty postmenopausaalisesta hormonikorvaushoidosta saattaa jäädä GG genotyypin kantajia vähäisemmäksi.
Tryptofaani on välttämätön ravinnosta saatava aminohappo, joka toimii mm. serotoniini ja melatoniini hormonien esiasteena. Tryptofaani on elimistössä määrältään vähäisin aminohappo, ja sen pitoisuuden säätely metabolian kautta vaikuttaa moniin fysiologisiin prosesseihin. Jo pitkään on esimerkiksi tiedetty elimistön puolustautuvan tautia aiheuttavia mikrobeja vastaan laskemalla tryptofaanin paikallista pitoisuutta. Tärkeä tekijä tryptofaanin metaboliassa on indoliamiini 2,3-dioksigenaasi (IDO) entsyymi, joka metaboliareitin ensimmäisessä vaiheessa hajottaa aminohapon kynureniiniksi. Viime vuosina IDO on herättänyt kasvavaa mielenkiintoa erityisesti immuunijärjestelmän säätelijänä, sillä on selvinnyt, että tryptofaanitason lasku johtaa myös T-soluvasteen estymiseen. Tryptofaanin hajoamista ja IDO-entsyymin aktiivisuutta voidaan seurata määrittämällä verestä tryptofaanin ja sen hajoamistuotteen kynureniinin pitoisuuksien suhde. IDO:n katsotaan olevan keskeinen immuunisäätelyssä, koska sitä tuottavat pääasiassa immuunijärjestelmän antigeenia esittelevät solut. Merkittävimmät entsyymiä aktivoivat tekijät ovat Th1-tyypin sytokiini gammainterferoni (IFN-?) sekä tiettyjen bakteerien ulkopinnalla sijaitsevat lipopolysakkaridit. Entsyymin aktivaatio johtaa paikalliseen tryptofaanitason laskuun, mikä heikentää lähellä olevien T-solujen lisääntymistä ja toimintaa. Nykyään tiedetään tryptofaanin hajoamisen olevan merkittävässä asemassa niin normaalissa immuunivasteessa kuin myös useissa sairauksissa, mutta IDO-välitteisen immuunivasteen estymisen todellinen merkitys eri sairauksissa on vielä suurelta osin avoin. Väitöskirjatyössä selvitettiin IDO-entsyymin toimintaa ja sen aktiivisuutta sääteleviä tekijöitä sekä terveillä suomalaisilla, että infektiossa, atopiassa ja valtimonkovettumataudissa. Tutkimusaineisto koostui yhteensä 2608 henkilöstä. Tutkimuksessa todettiin terveiden aikuisten IDO-entsyymiaktiivisuus korkeammaksi henkilöillä, joilla oli korkeaan IFN-?:n tuotantoon liittyvä geenipolymorfia. Tämä vahvistaa Th1 solujen tuottaman IFN-?:n merkityksen IDO:n säätelijänä. Entsyymiaktiivisuus havaittiin normaalia matalammaksi atopiaa, eli tyypillistä Th2 tyypin vasteen tautia, sairastavilla. Tiettyjen atopialta suojaavien ympäristötekijöiden, mm. helikobakteeri-infektion, huomattiin puolestaan kohottavan aktiivisuutta. Lisäksi todettiin helikobakteerin aikaansaaman aktiivisuuden nousun liittyvän kahden immuunijärjestelmän säätelijämolekyylin, CTLA4 ja TGF?, korkean ilmentymisen (CTLA4) tai tuotannon (TGF?) geenipolymorfioihin. Tulos antaa viitteitä siitä, että tiettyjen geenien perinnöllinen vaihtelu vaikuttaa IDO:n aktiivisuuteen, mutta assosiaatiotutkimuksen tulokset tulisi vielä varmentaa suuremmissa aineistoissa. Väitöskirjatyössä haluttiin lisäksi selvittää IDO:n mahdollista vaikutusta valtimonkovettumataudin synnyssä, sillä ateroskleroottisen plakin sisältämien T-solujen tiedetään olevan pääasiassa IFN ?:a tuottavaa Th1-tyyppiä. Entsyymiaktiivisuuden havaittiin assosioituvan taudin varhaisena merkkinä pidettävään kaulavaltimon seinämän paksuuntumiseen sekä useisiin muihin sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin kahdessa eri-ikäisistä aikuisista koostuneessa väestöotoksessa, mutta se ei kuitenkaan osoittautunut valtimonkovettumataudin itsenäiseksi riskitekijäksi.
Väitöskirjatyössä tutkittiin maailman yleisimmän primaarisen munuaiskerästulehduksen, IgA glomerulonefriitin, uusia ennusteellisia tekijöitä. IgA glomerulonefriitti kuvattiin ensimmäisen kerran 1960-luvun lopulla ja huolimatta intensiivisestä tutkimuksesta ei taudin syy tai myöskään optimaalinen hoito ole vielä selvinnyt. Nykykäsityksen mukaan IgA1 molekyylissä todetut useat poikkeavuudet johtavat sen saostumistaipumukseen munuaisissa ja sitä kautta munuaisvarioon. Taudin diagnoosi perustuu munuaiskoepalaan, jossa tyyppilöydöksenä todetaan mesangiaalista IgA saostumaa immunofluoresenssinäytteessä, valomikroskooppinen löydös voi olla hyvinkin vaihteleva. Ennusteeseen vaikuttavat ns. klassisten riskitekijöiden (diagnoosivaiheen munuaisfunktio, valkuaisvirtsaisuuden määrä ja verenpainetaudin olemassaolo) lisäksi myös muita tekijöitä mm. munuaiskoepalan löydökset. Tässä väitöskirjatyössä selvitettiin insuliiniresistenssin, inflammatoristen markkereiden sekä alkoholin käytön vaikutusta taudin ennusteeseen. Tutkimusaineisto käsitti alunperin 223 potilasta, joilla IgA glomerulonefriitti oli diagnosoitu munuaiskoepalan avulla 1980-1990. Retrospektiivisestä ryhmästä kutsuttiin potilaskohortti kahteen kertaan tutkimuskäynnille. Ensimmäisellä kerralla 174 potilasta saapui tutkimuskäynnille tai vastasi kyselylomakkeeseen, mediaaniaika diagnostisesta munuaiskoepalasta oli tuolloin 11 vuotta. Toinen käynti tapahtui kuusi vuotta ensimmäisen jälkeen ja tuolloin 144 potilasta joko tutkittiin tai vastasi kyselylomakkeeseen. Toisen käynnin yhteydessä evaluoitiin, kuinka monella tauti oli edennyt ensimmäisen käynnin jälkeen ja miten tietyt tekijät (seerumin insuliini, Homa-IR, CRP, albumiini, IL-6, leukosyyttien määrä ja alkoholin käyttö) vaikuttivat taudin etenemiseen. Samalla selvitettiin, mitkä laboratoriokokeet ovat käyttökelpoisimmat arvioitaessa IgA glomerulonefriittiä sairastavien potilaiden alkoholin käyttöä. Loppuvaiheen munuaisten vajaatoiminta oli kehittynyt 7 % potilaista ja riippuen käytetystä munuaisfunktion arviointimenetelmästä luokiteltiin edenneiksi 19,5 % (kystatiini-C pohjainen arvio) tai 30,8 % (MDRD-kaavaan perustuva arvio) potilaista. Seerumin insuliini, Homa-IR, CRP, albumiini sekä veren kokonaisleukosyyttien määrä ensimmäisellä käynnillä assosioituivat sen jälkeen tapahtuvaan etenemiseen. Edenneiksi luokiteltavilla potilailla oli korkeammat insuliini-, Homa-IR- sekä CRP- että leukosyyttitasot sekä matalampi seerumin albumiinitaso kuin stabiilia tautia sairastavilla. Paras munuaisfunktio oli niillä naisilla, jotka käyttivät hieman alkoholia ja niillä miehillä, jotka käyttivät kohtalaisesti alkoholia. Alkoholinkäytön munuaistoiminnan huonontumiselta suojaava vaikutus tuli esiin sekä poikkileikkaustutkimuksessa että pitkäaikaisseurannassa verrattuna kokonaan alkoholia käyttämättömiin. Niukkahiilihydraattinen transferriini (CDT), punasolujen keskitilavuus (MCV) sekä näiden kombinaatio vaikuttivat luotettavimmilta tavoilta arvioida alkoholin käyttöä laboratoriokokeiden valossa. Loppupäätelmänä voidaan sanoa, että insuliiniresistenssi sekä inflammatoriset tekijät liittyvät munuaistaudin etenemiseen ja saattavat olla hyödyllisiä apukeinoja arvoitaessa IgA glomerulonefriittipotilaiden ennustetta. Toistaiseksi on epäselvää, onko niiden merkitys kuitenkaan itsenäinen. Lisäksi lievä tai kohtalainen alkoholin käyttö näyttäisi suojaavan munuaisfuktion heikentymistä vastaan, suojaava annos vaikutti olevan hieman erilainen naisilla ja miehillä.
Sepelvaltimotaudin kajoavien hoitomuotojen, ohitusleikkauksen ja pallolaajennuksen, tuloksia on perinteisesti arvioitu tutkimalla sairaalakuolleisuutta, sydän- ja verisuoniperäisiä komplikaatioita sekä pitkän ajan eloonjäämistä. Arvostettuihin sepelvaltimotaudin kajoavasta hoidosta annettuihin ohjeistuksiin on kuitenkin kirjattu myös, että elämänlaadun paraneminen on yksi hoidon primäärisistä tavoitteista. Potilaat ovat kiinnostuneita saavutettavissa olevasta elämänlaadusta ja he arvostavat tätä päätetapahtumaa jopa enemmän kuin heitä hoitavat kliinikot. Potilaslähtöisellä arvioinnilla voi olla merkitystä valittaessa hoitoa sekä arvioitaessa hoidon tuloksellisuutta. Väitöskirjatyössä selvitettiin terveyteen liittyvän elämänlaadun muutoksia potilasjoukossa, joka koostui alun perin 1330 sepelvaltimoiden varjoainekuvaukseen lähetetystä potilaasta. Seurattavat potilasryhmät, ohitusleikkauspotilaat (302) tai pallolaajennuspotilaat (360), muotoutuivat varjoainekuvauksen jälkeen, kun sen antaman tuloksen perusteella potilaalle tehtiin joko ohitusleikkaus tai pallolaajennus. Tutkimus ei ollut satunnaistettu. Terveyteen liittyvän elämänlaadun mittaus tapahtui 15D-mittaria käyttäen ennen varjoainekuvausta, sekä 6, 18 ja 36 kuukautta tehdyn toimenpiteen jälkeen. Tutkimuskokonaisuus koostui viidestä osatyöstä, joista ensimmäisessä tarkasteltiin terveyteen liittyvän elämänlaadun muuttumista sepelvaltimoiden ohitusleikkauksen jälkeen 18 kuukauden aikana. Toisessa osatyössä tutkimuksen kohteena olivat ohitusleikkauksen jälkeen akuuttiin sekavuuteen (delirium) sairastuneet potilaat sekä deliriumin vaikutus elämänlaatuun 36 kuukauden aikana. Kolmannessa työssä arvioitiin Euroopassa yleisesti käytössä olevan, sydänleikkauksiin liittyvän kuolleisuuden riskiä arvioivan mittarin, EuroSCOREn, kykyä ennustaa saavutettavaa elämänlaatua ohitusleikkauksen jälkeen. Neljännen osion kohteena oli kroonisen ja stabiilin sepelvaltimotaudin takia ohitusleikattujen tai pallolaajennuksen läpikäyneiden potilaiden terveyteen liittyvä elämänlaatu 36 kuukauden seuranta-aikana ja tähän liittyen viidennessä osatyössä tutkittiin ohitusleikkauksiin ja pallolaajennuksiin liittyviä uusien kajoavien hoitojen tarvetta sekä potilaiden saavuttamaa fyysisen suorituskyvyn muutosta. Tutkimuksessa todettiin, että sepelvaltimotautia sairastavien potilaiden terveyteen liittyvä elämänlaatu oli lähtötilanteessa merkitsevästi huonompi kuin iän ja sukupuolen vakioidussa vertailuväestössä. Myös 36 kuukauden seuranta-ajan jälkeen potilaiden elämänlaatu jäi huonommaksi kuin vertailuaineistossa. Terveyteen liittyvän elämänlaadun muutos tapahtui kaksivaiheisesti kummassakin hoitomuodossa. Toipumisen alkuvaiheen aikana tapahtunutta paranemista seurasi elämänlaadun tasapainottuminen. Tämä muutos tapahtui molemmilla sukupuolilla ja eri ikäryhmissä, sekä EuroSCOREn eri riskiryhmissä. Sekä ohitusleikkaus- että pallolaajennuspotilaiden terveyteen liittyvä elämänlaatu parani tilastollisesti merkitsevästi kuuden ensimmäisen kuukauden kuluessa toimenpiteen jälkeen. Ohitusleikkauspotilailla elämänlaatu oli lähtötasoa korkeampi 18 kuukauden kohdalla mutta 36 kuukauden kuluttua leikkauksesta taso vastasi ennen leikkausta havaittua. Tulos oli sama sekä miesten että naisten kohdalla. Yli 75-vuotiaiden elämänlaadun tasossa tapahtunut huononeminen kuuden ensimmäisen kuukauden paranemisen jälkeen oli jopa jyrkempi kuin muissa ikäryhmissä ja nämä potilaat päätyivät tilastollisesti lähtötasolleen. 15D-mittarin ulottuvuuksista koettu paraneminen hengittämisessä oli havaittavissa kaikissa alaryhmissä: tämä löydös vastannee parhaiten angina-oireen häviämistä. Ohitusleikkauspotilaiden terveyteen liittyvä elämänlaatu parani samalla tavalla kuin pallolaajennuspotilailla huolimatta alun pitäen vaativammasta ja riskialttiimmasta toimenpiteestä tämän ajan tyypillisessä potilasmateriaalissa. Pallolaajennuspotilaille tehtiin lisäksi merkittävästi enemmän kajoavia uusintatoimenpiteitä 36 kuukauden seurantajakson aikana. Kolmen vuoden kuluttua tehdystä toimenpiteestä fyysinen suorituskyky oli parantunut 86 %:lla ohitusleikkauspotilaista ja 68 %:lla pallolaajennuspotilaista ainakin yhden NYHA-luokan verran. Lisäksi 68 % ohitusleikkauspotilaista ja 58 % pallolaajennuspotilaista oli kokonaan oireettomia seurannan päättyessä. Kliinisesti merkittävä terveyteen liittyvän elämänlaadun paraneminen tapahtui useammin ohitusleikkauspotilailla. Leikkaukseen liittyvänä komplikaationa delirium huononsi saavutettua leikkauksen jälkeistä elämänlaatua ja aiheutti myös resurssien lisäkäyttöä ja alensi eliniän ennustetta. EuroSCOREn todettiin ennustavan paitsi ohitusleikkaukseen liittyviä komplikaatioita myös terveyteen liittyvää elämänlaatua rajapistesumman ollessa 3. Tulosten perusteella voitiin todeta, että terveyteen liittyvä elämänlaatu parani sekä ohitusleikkaus- että pallolaajennuspotilailla lyhyellä seuranta-ajalla ja erityisesti paraneminen havaittiin nuoremmissa ikäryhmissä. Vaikka ohitusleikkauspotilaat ovat huomattavasti vaativamman toimenpiteen kohteena, he saavuttavat vähintään saman terveyteen liittyvän elämänlaadun paranemisen kuin pallolaajennuksen läpikäyneet potilaat. Pitkällä tarkastelujaksolla ohitusleikkauspotilaat ovat oireettomampia, heidän fyysinen suorituskykynsä on parempi ja heitä rasittaa vähäisempi riski joutua uuteen kajoavaan tutkimukseen tai hoitoon. Ei-sairausspesifisellä mittarilla arvioitua elämänlaatua ei kuitenkaan voi pitää ainoana menetelmänä arvioitaessa sepelvaltimotaudin kajoavan hoidon tuloksia, vaan se on asetettava yleistilanteeseen nähden oikeaan asemaan.
Polymyosiitti ja dermatomyosiitti Suomessa -väitöskirjassa koottiin sairaaloiden poistoilmoitus- rekisteristä Suomessa vuosina 1969 1985 poly- (PM) ja dermatomyosiittiin (DM) sairastuneet ja tutkittiin näiden tautien kuolleisuus, kuolinsyyt, syöpäriski ja ennusteeseen liittyvät riskitekijät. Syöpärekisterin ja Tilastokeskuksen väestörekisterin tietoja käytettiin syöpätapausten esiintyvyyden ja kuolinsyiden selvittämiseksi. Myosiittia sairastavien määrä suomalaisissa osatutkimuksissa vaihteli 311:stä 316:een sisältäen maksimissaan 176 PM- ja 72 DM-potilasta. Suomessa myosiittiin liittyvä syöpäriski näytti kohdistuvan pääasiassa DM:iin hematologisia pahanlaatuisia sairauksia lukuun ottamatta. Lisääntynyt syöpäriski todettiin vain yli 50-vuotiailla DM-potilailla ja erityisesti maha-suolikanavan, keuhkojen, munasarjojen ja ei-melanooman ihosyövän sairastumisriski todettiin kohonneeksi. Kattavamman myosiitteihin liittyvän syöpäriskin arvioimiseksi yhdistettiin Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa kootut syövän esiintyvyyttä koskevat aineistot, jotka kaikki perustuivat kansallisiin rekisteritietoihin ja yleisesti hyväksyttyyn Bohanin ja Peterin (1975) julkaisemaan PM-DM luokitukseen. Pohjoismaisessa yhteistutkimuksessa todettiin DM:iin sairastuneilla kolminkertainen riski sairastua pahanlaatuiseen sairauteen. DM diagnoosin jälkeen suurin sairastumisriski liittyi munasarjojen, keuhkojen, haiman, mahalaukun ja paksusuolen syöpiin ja lymfoomiin. PM:ssa suurin riski oli sairastua non-Hodgkin lymfoomaan, keuhkosyöpään ja virtsarakon syöpään. Päinvastoin kuin DM:ssa, PM:ssa ei todettu lisääntynyttä riskiä munasarjojen, paksusuolen, mahalaukun tai haimasyövän osalta. Suomalaisessa aineistossa PM:n 5-vuotis eloonjäämisprosentti oli 75 % ja DM:n 63 %. 10-vuotis eloonjäämisprosentti oli 55 % PM:ssa ja 53 % DM:ssa. Mediaani elinaika oli 11.0 vuotta PM:ssa ja 12.3 vuotta DM:ssa. Kuoleman ennusteen kannalta todettiin tilastollisesti merkittäviksi riskitekijöiksi ikä (sekä PM:ssa että DM:ssa) ja PM:ssa myös diagnoosin viivästyminen ja kortikosteroidin aloitusannos, mutta syövän riski oli erityisesti kohonnut DM:ssa. Pääasialliset peruskuolinsyyt sekä PM:ssa että DM:ssa olivat verenkiertoelinsairaudet (PM 37 % ja DM 31 %) sekä lihassairauteen itseensä liittyvät syyt (PM 29 % ja DM 31 %). DM-potilailla todettiin lisääntynyt syöpäkuolleisuus PM-potilaisiin verrattuna (33 % vs. 9 %). Suomalaisessa aineistossa 248 PM-DM:iin sairastuneen joukossa oli 26 (10 %) aiemmin sairastanut tuberkuloosin, näistä 19:llä PM ja 7:llä DM. Ainuttakaan myosiitti-diagnoosia edeltävää tuoretta tuberkuloosi-tapausta ei todettu. PM-DM-diagnoosin jälkeen 13/176 (7.4 %) potilaalla todettiin olevan mykobakteeri-infektio, mutta vain yksi näistä oli aiemmin sairastanut tuberkuloosin (TB) 57 vuotta aiemmin. DM-potilaista 2/72 (2.8 %) sairastui tuberkuloosi-infektioon eikä näillä ollut aiempaa TB-historiaa. Kaiken kaikkiaan 40:lla (16 %) PM-DM potilaalla 248:sta oli ollut mykobakteeri-infektio. 5-vuoden kumulatiivinen mykobakteeri-infektion todennäköisyys PM-potilailla oli 4.8 % ja 10-vuoden 9.3 %. Väitöskirjan löydökset tukevat sitä, että PM ja DM saattavat liittyä syöpään eli olla osa paraneoplastista syndroomaa. Syöpäriski on merkittävästi noussut ensimmäisen vuoden aikana PM-DM -diagnoosista ja laskee seuraavien vuosien aikana. Tämä työ vahvistaa aiempia löydöksiä siitä, että pikemminkin DM:iin kuin PM:iin liittyy useammin pahanlaatuinen sairaus. Suomessa todettiin mahasuolikanavan syöpää, keuhkosyöpää, munasarjasyöpää, ja ihosyöpiä melanoomaa lukuun ottamatta useimmin dermatomyosiittiin sairastuneilla. Pohjoismaisessa tutkimuksessa näiden kansallisten löydösten lisäksi todettiin non-Hodgkin lymfoomaa sekä PM:ssa että DM:ssa ja keuhkosyöpää sekä virtsarakon syöpää PM:ssa. Tämän tutkimuksen mukaan DM:iin sairastuneilla on suurempi riski kuolla syöpään kuin PM:iin sairastuneilla. Syövän ohella huonomman ennusteen merkkejä olivat sekä PM:ssa että DM:ssa vanhempi ikä sairastumishetkellä, ja PM:ssa lisäksi hoidon viivästyminen sekä kortikosteroidin aloitusannos. PM:iin sairastuneilla on lisääntynyt riski sairastua tuberkuloosiin ja muihin mykobakteeri-infektioihin, tuberkuloosin osalta myös non-endeemisissä maissa. Tuberkuloosin uudelleen aktivoitumisen tai uuden mykobakteeri-infektion mahdollisuus tulee huomioida immunosuprimoiduilla potilailla kuten myosiittia sairastavilla.
Masennus on yleinen sairaus, joka aiheuttaa suurta kärsimystä yksilötasolla ja lisäksi suuria yhteiskunnallisia kustannuksia sairaslomien, kuolemien ja somaattisten sairauksien lisääntymisen kautta. Osa masennustiloista on vaikeasti hoidettavia. Kun masennustila pitkittyy, eikä hoitovastetta saavuteta toisella masennuslääkehoidolla, jota on käytetty myös riittävällä annoksella riittävän pitkän aikaa, puhutaan hoitoresistentistä masennuksesta. Hoitoresistentti masennus voi kroonistua ja kapeuttaa elämänpiiriä jolloin sen parantaminen vaikeutuu. Psykiatrista sähköhoitoa on käytetty menestyksekkäästi masennuksen ja muiden psykiatristen häiriöiden hoitoon jo 1930-luvulta lähtien. Tehokkaiden psyykenlääkkeiden kehittäminen vähensi psykiatrisen sähköhoidon käyttöä aikanaan, mutta sen teho vakavassa ja psykoottisessa masennuksessa on ylivertainen. Hoitoresistentissäkin masennuksessa hoidon teho on vielä hyvä, vaikka muilla hoitomenetelmillä (masennuslääkkeet, psykoterapiat) ei enää saada vastetta. Hoidon tarkkaa vaikutusmekanismia ei vieläkään tunneta. Masennus on monitekijäisesti periytyvä sairaus. Sekä perimä että ympäristötekijät vaikuttavat sairastumisalttiuteen, eikä mikään yksittäinen geeni selitä sairastumista. Ihmisen perimässä esiintyy yhden nukleotidin, eli DNA-kirjaimen muutoksia, joita kutsutaan englanninkielisellä termillä single nucleotide polymorphism, SNP. Nämä geneettiset polymorfismit ovat työkaluja etsittäessä selitystä monitekijäisesti periytyville sairauksille. Tässä väitöstutkimuksessa tutkittiin hoitoresistentin masennuksen ja sähköhoidon vasteen yhteyttä eri geneettisiin polymorfismeihin 119 potilaalla, verrokkeina oli 392 tervettä verenluovuttajaa. Tutkittaviksi polymorfismeiksi valittiin sellaisia, joilla arveltiin aiemman teoreettisen tiedon perusteella olevan yhteyttä masennukseen ja sen hoidon vasteeseen. Tämän tutkimussarjan perusteella voidaan olettaa, että serotoniinin säätelyyn aivoissa osallistuvilla geneettisillä polymorfismeilla voi olla yhteyttä hoitoresistenttiin masennukseen. Toisaalta dopamiinin säätelyyn aivoissa osallistuvat geneettiset polymorfismit saattavat olla yhteydessä sähköhoidon vasteeseen. Tämä tutkimussarja on ensimmäinen, joka käsittelee sähköhoidon vasteen ja geneettisten polymorfismien yhteyttä ja myös ainoa tähän mennessä, jossa potilaat ovat yhdenmukaisesti sairastaneet vaikeaa tavanomaiselle hoidolle resistenttiä masennusta ja saaneet sen vuoksi psykiatrisen sähköhoidon. Koska muita tutkimuksia tästä aihepiiristä ei juurikaan ole, jäävät tulokset varovaisesti tulkittaviksi. Miksi ihminen sairastuu vaikeaan masennukseen ja toisaalta miksi joidenkin ihmisten masennus ei reagoi tavanomaisiin lääkehoitoihin tai terapioihin? Miksi toiset ihmiset saavat vasteen sähköhoidosta ja toiset eivät ja mikä onkaan sähköhoidon perimmäinen vaikutusmekanismi? Tutkimukset tähtäävät siihen, että tulevaisuudessa voitaisiin erotella geneettisten määritysten perusteella ihmiset, joiden masennus on todennäköisesti vaikeasti hoidettava tai herkästi johtaa kroonistumiseen. Toisaalta, jos pystyttäisiin erottelemaan potilaat, jotka hyötyvät erityisen hyvin sähköhoidosta, viive sen käyttämiselle olisi lyhyempi. Näin vältettäisiin useat turhat hoitoyritykset, jotka vain lisäävät ja pitkittävät kärsimystä ja heikentävät toivoa paranemisesta.
Väitöskirjatutkimuksessa todettiin, että keuhkosyöpään liittyy lisääntynyt vapaiden radikaalien ja tiettyjen sytokiinien tuotanto. Tutkimuksen mukaan myös säde- ja solunsalpaajahoito lisäävät elimistön oksidatiivista kuormitusta. Tiettyjen antioksidanttien, sytokiinien ja oksidatiivisen kuormituksen merkkiaineiden tasot ennustivat elossaoloaikaa keuhkosyöpäpotilailla. Keuhkosyöpä on merkittävä maailmanlaajuinen terveysongelma. Yli 1,3 miljoonaa ihmistä sairastuu siihen vuosittain. Suomessa keuhkosyöpä on miesten toiseksi yleisin ja naisten neljänneksi yleisin syöpämuoto. Vapaita radikaaleja syntyy muun muassa soluhengityksen aikana, ja niiden on todettu olevan osallisena useiden sairauksien, mukaan lukien syövän, synnyssä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että keuhkosyöpäpotilailla vapaiden radikaalien tuotanto on lisääntynyt. Myös sädehoidossa syntyy vapaita radikaaleja, jotka voivat vaurioittaa lipidejä, proteiineja ja DNA:ta. Lisäksi monien solunsalpaajien vaikutukset välittyvät vapaiden radikaalien kautta. Huolimatta siitä, että tutkimustieto vapaiden radikaalien osuudesta syövässä on lisääntynyt, on antioksidantteja, sytokiineja ja oksidatiivisen kuormituksen merkkiaineita keuhkosyövän hoitojen aikana tutkittu vähän. Väitöskirjatutkimukseen osallistui 65 keuhkosyöpäpotilasta sekä 66 kontrollihenkilöä, joilla ei ollut syöpää. Osallistujilta määritettiin useita antioksidantteja ja sytokiineja, kokonaisantioksidanttikapasiteetti sekä oksidatiivisen ja nitrosatiivisen kuormituksen merkkiaineita verestä ja bronkoalveolaarinesteestä. Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli arvioida keuhkosyövän sekä säde- ja solunsalpaajahoidon paikallisia ja systeemisiä vaikutuksia mainittuihin merkkiaineisiin. Lisäksi työn tavoitteena oli tutkia oksidatiivisen kuormituksen merkkiaineiden yhteyttä muihin taustatekijöihin sekä niiden soveltuvuutta syövän hoitojen yhteydessä ilmenevien sivuvaikutusten, hoitovasteen ja elossaolon ennustamiseen. Väitöskirjatutkimuksessa todettiin, että keuhkosyöpään liittyy lisääntynyt vapaiden radikaalien ja tiettyjen sytokiinien tuotanto. Tutkimus osoittaa myös keuhkojen tähystyksessä saatavan bronkoalveolaarinesteen tarkoituksenmukaisuuden mitattaessa paikallisesti antioksidantteja ja sytokiineja keuhkosyöpäpotilailla. Tutkimuksen mukaan sekä sädehoito että solunsalpaajahoito lisäävät vapaiden radikaalien tuotantoa, sillä tiettyjen antioksidanttien tasot laskivat hoidon aikana samalla kun oksidatiivisen kuormituksen merkkiaineiden tasot nousivat. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että elimistön omat puolustusmekanismit pystyvät melko hyvin torjumaan keuhkosyövän hoitojen aikaista oksidatiivista kuormitusta. Tutkimuksen mukaan korkeammat lipidiperoksidaation merkkiaineen, uloshengitetyn pentaanin, tasot ennustivat pitempää elossaoloaikaa. Tulosten perusteella myös seerumin ja bronkoalveolaarinesteen interleukiini-8, seerumin verisuonikasvutekijä (VEGF) sekä plasman ja bronkoalveolaarinesteen tiolit saattavat olla hyödyllisiä merkkiaineita ennustettaessa keuhkosyöpäpotilaiden elossaoloaikaa. Laajempia tutkimuksia tarvitaan kuitenkin selvittämään oksidatiivisen vaurion merkkiaineiden mahdollisia yhteyksiä hoitojen yhteydessä ilmeneviin sivuvaikutuksiin sekä hoitovasteeseen.